Monialajulkkis - Tuomas Enbuske

 

Elämänkertoja kuunnellessa ei koskaan kannata pitäytyä henkilöissä, joista jo lähtökohtaisesti pitää. Monesti on arvokkaampaa antaa ääni sellaiselle ihmiselle, joka ei itseä juuri resonoi, mutta on muuten jollain tapaa kiinnostava. Minulle tällainen henkilö on Tuomas Enbuske. En ole juurikaan katsonut hänen tv-ohjelmiaan ja ääntäkin olen kuunnellut suht säästäväisesti Aamutiimin jälkeen.

Enbuske on eri ihmisille eri asioita. Toisille (kuten tällaiselle radiofanille) hän on tunnettu radiojuontaja sekä podcast-host. Toisille taas tv:stä tuttu kärkevä haastattelija ja kolmansille huippuluokan twitteristi (nykyinen Thredu). Jo tuo pelkästään kertoo, että miehellä on ollut mittava ura julkisuudessa ja tunnettuutta on tullut monikanavaisesti pitkältä ajalta. Onhan julkisuuden ponnahduslautana tunnetusta KissFM:n Aamutiimistä kulunut jo kolmekymmentä vuotta.

Enbuske on mielipiteitä jakava persoona. Hänestä ollaan mieltä. Haastattelijana hänet tunnettiin suht kärkevästä tyylistään sekä kyvystä älykkääseen keskusteluun. Julkisen puolen lisäksi Enbusken nimi on vilahdellut monissa yksityiselämään liittyvissä tapahtumissa aina hometalosta huumeongelmaan. 

Tarinaan tartuin kahdesta syystä. Kirjan kirjoittanut Tuomas Marjamäki on suosikkikirjoittajiani kotimaisessa elämänkerturuudessa ja toinen, pragmaattisempi, syy oli, että kirja tuli vastaan uutuustarjontavirrassa. Tämän kirjaan pariin en hakeutunut tarkoituksella, vaan se tuli eteeni jäätteenmäen faksin lailla.

Monisärmäinen tarina

Marjamäen kyky kuoria ihminen paljaaksi ei pettänyt tälläkään kertaa. Enbusken elämänkerta on alaston, jopa myötähäpeään saakka avoin ja kaikki arvet aukova. Mitään menneisyyden peikkoja ei jätetä penkomatta ja tarinoiden taustat sekä lopputulokset kerrotaan kokonaan auki. Tämä on se paljaus, mitä kaipasin siinä aiemmin lukemassani Björn Borgin elämänkerrassa. Verrattuna tähän Marjamäen kirjaan se Borgin kirja oli pelkkää villasukissa hipsuttelua. 

Tarinan täysi avaaminen vaatii kohteelta paljon. Tekstistä kuulee, että Enbuske on tehnyt paljon terapiatyötä menneisyytensä kanssa. Asioita on pohdittu, punnittu ja muisteltu. Julkisuuden kääntöpuolena on tullut vastaan karikoita ja julkisuus, varakkuus sekä menestys itsessään ovat sekoittaneet päätä monella tapaa. Tarina on Suomen pieneen julkkismaailmaan suhteutettuna aivan omaa luokkaansa. Kohteella ei ikää kuitenkaan ole vielä viittäkymmentä.

Äänikirjassa minua viihdytti se, että Enbuske itse lukee tarinansa. Se kuulostaa välillä koomiselta, kun henkilö kertoo itsestään kolmannessa persoonassa, mutta oman tarinansa lukijana Enbuske antaa tarinalle vielä lisäsyvyyttä. En usko, että tätä olisi tehnyt kukaan paremmin. Uskallan jopa väittää, että tämä teos toimii äänikirjana paremmin kuin kirjana.

Ei myötähäpeää, koska ei ole häpeää

Vaikka Enbuske on kokenut, noussut, vajonnut ja noussut taas, ei teoksessa ole minkäänlaisia häpeän sävyjä. Tarinan nuotti on hyvin inhimillinen, oppiva ja jossain määrin nousujohteinen. Enbusken elämä noudattaa kummallisesti romaanin kaarta. On alku, keskikohta ja loppu. Minuun vetoaa aina tarina, jossa henkilö oppii itsestään uutta ja kasvaa vielä aikuisenakin uusiin mittoihin. Arvostan myös sitä, että omaa elämää ei hävetä, eikä siitä kertominen kaikkine kivenkoloineen synnytä mitään tarvetta peitellä. Jos samalla henkilöllä on huumeongelma sekä vahva uskoontulemisen kokemus, on siinä välissä varmaan tapahtunut paljon.

Enbusken kuva, joka minulla kirjan aloittaessa oli, muuttui täysin. Koska kyse on Enbuskesta, en usko sen kiinnostavan häntä pätkääkään, mutta sanonpahan, että nyt pidän Tuomaksesta enemmän kuin ennen kirjaa. 

Tuomas Marjamäki - Tuomas Enbuske, elämänkerta [sic]

Docendo, 2025

Äänikirja

Sattumakuuntelu

Kirjahaaste 3/25 "Nordic noir" - Satu Rämö, Tinna

 

Kuvaaja: Taru Jouhkimo

Okei, tunnustan. Olen Satu Rämö sekä Hildur -fani. Sarjan kaikki osat löytyvät omasta kirjahyllystä ja uusin versio on aina ostolistalla ennakkomyynnistä. Alkujaan innostuin Hildur-sarjasta hieman jälkijunassa vasta toisen osan kohdalla, mutta kirjat olen tainnut kyllä lukea kronologisessa järjestyksessä.

Eikä Tinna petä odotuksia. Sarjan taso säilyy tasaisena ja jopa nousujohteisena. Ihmettelen suuresti Rämön kykyä kuljettaa pitkää metatarinaa kirjasta toiseen läpi kirjasarjan. Pitkä tarina kulkee päähahmojen mukana tasaisesti, mutta jokaiseen kirjaan löydetään koukku, jota ei edellisessä kirjassa voinut aavistaa. Rämö on ainoita kirjailijoita, jotka pystyvät pitämään pitkän juonen kiinnostavana ja tuoreena sarjan osasta seuraavaan. Tuollaista mielikuvitusta tällainen tusinatarinoija kadehtii (sillä hyvällä tavalla!)

Olen pohtinut todella paljon, miksi Satu Rämö on kirjailijana omaa luokkaansa - ja hän sitä todella on. Tinna myi pelkästään avausviikonloppuna yli 50.000 kappaletta, mikä on Suomen kokoisessa maassa valtava määrä. Sen lisäksi kirjaa myydään äänikirjana niin, että paikka ykkösenä on aika lailla sementoitu aina sarjan seuraavan osan ilmestymiseen saakka. Jotain poikkeuksellista tässä siis on.

1) Hahmogalleria

Hildur-maailma koostuu sopivasta määrästä päähahmoja, joilla on selkeä yhteys toisiinsa. Hahmojen rooli ja painotus kirjojen välillä vaihtelee hieman, mistä tulee fiilis, että samaa dioraamaa valaistaan eri kulmista. Se pitää kirjat erilaisina suhteessa toisiinsa ja toisaalta taas antaa hahmoille eri tavalla nostetta. 

Hahmot ovat uskottavia, tuntevia ja eläviä. Minulle on tärkeää, että lukiessa voin piirtää hahmosta kuvan omaan päähäni ja Rämön kirjoissa hahmot ovat vahvoja mielikuviltaan. Sen vuoksi en voi katsoa Hildur-sarjaa ollenkaan televisiosta. Tv-sarjan hahmot eivät vastaa omia mielikuviani ja jotain menee rikki. En myöskään halua nähdä alkuperäisen käsikirjoituksen silputtua versiota tv-versiona. Kirjat toimivat parhaiten, koska niissä juonen pienet nyanssit elävöittävät tarinaa. Tv-käsikirjoitus on noista käänteistä vain valju karsinta.

Tunnepuolen kuvailussa on aina vaarana se, että hahmojen ajatukset annetaan lukijalle liian pureksittuna. Hyvässä tunneilmastossa lukijan mielikuvitukselle jätetään tilaa ja mahdollisuus hoksata henkilöiden ajatusmaailmaa. Tämä on omassa kirjoittamisessa yksi helmasyntejä. Kohtelen lukijaa liian yksinkertaisena ja syötän sanat sekä tunteet turhan valmiina. Asia, josta koetan kovaa vauhtia päästä eroon.

Päähahmojen lisäksi kirjoissa on sekä vakituisia sivuhahmoja (esim. Reykjavikin poliisista) sekä totta kai jokaisen osan spesifit hahmot, jotka liittyvät ykköstarinaan. Vaikka islanninkielisten nimien muistaminen (ja pelkkä lausuminen mielessä) on välillä tuskaa, erottuvat hahmot toisistaan, eikä määrää ole liian paljon. 

2) Metatarina

Hildurin suurin vahvuus pitkässä metatarinassa, joka kulkee kirjasta toiseen elävänä, muuttuvana ja silti linjakkaana. Metatarina on aikoinaan alkanut siitä, että Hildur selvittää kadonneiden ja kuolleeksi luultujen siskojensa kohtalon ja jatkuu siitä oman äidin sekä Jaakobin tarinoilla. Koko ajan metatarina kulkee rinnakkain ykkösjuonen rinnalla ottamatta turhan paljon tilaa, mutta pitämällä kokonaistarinan sopivan leveänä.

Noin pitkää ja onnistunutta metatarinan juoksutusta en ole aiemmin lukenut missään. Juonenkäänteitä ei pysty ennakoimaan, eikä tarinan lopputulos ole varmaan kirjailijalle itselleenkään vielä selvää. Kirjoittajan pään täytyy olla todella vahva, että tuon kaiken pystyy hallitsemaan uskottavasti ja kiinnostavasti. Mielelläni kurkistaisin Rämön muistikirjaan, johon tuo pitkä juoni on skaalattu.

3) Islanti

Hildur-sarja ei toimisi Suomessa, eikä se toimisi missään muualla kuin siellä, minne se on piirretty. Islannista on tullut yksi kirjojen päähahmoista. Tarinassa maalataan kuvaa karusta, armottomasta, mutta myös kauniista maasta, jossa tapahtuu outoja asioita. Luonnon, kulttuurin tai ihmisten erilaisuutta ei peitellä, vaan siitä tehdään juonelle ruokaa. Kirjoihin on myös sopivasti hämmennetty islantilaista tarustoa, josta löydetään pääjuoneen mausteita. 

Maata ja maastoa kuvaillaan niin uskottavasti, että luulen kirjailijan kävelleen kaikki tapahtumapaikat yksi kerrallaan läpi ja piirtäneen hahmot maastoon. Rämö on tehnyt vähintään oman osansa Islannin matkailunedistämisen hyväksi ja toivottavasti maa älyää palkita hänet jonkinlaisella kulttuuri-matkailu-mitalilla. 

4) Satu Rämö

Koska fanitan Satu Rämön kirjoja, seuraan häntä myös somessa. Kirjailijan somepreesens on näkyvä, mutta se on aito, rehellinen ja lämmin. Edelleen Satu Rämö tuntuu aidosti ihmettelevän, miten nämä kirjat nyt näin suosittuja ovat. Mutta se ei silti estä häntä tekemästä somea henkilökohtaisella otteella ja näyttämästä kuvia omasta elämästä. Suuri kirjailija ei siis piiloudu suosion viitan sisään, vaan jatkaa olemista entisenlaisena.

Ja voin sanoa, että harva tuon tason kirjailija tekee samanlaisia kirjastovisiittejä kuin Satu Rämö. Hän kiersi kirjastoja niin pienillä paikkakunnilla, ettei joka paikassa ole edes katuvaloja. Se kuvastaa sitoutumista kirjailijan työhön ja sitä, että lukijoista on aidosti kiinnostunut. Harmittelen, etten päässyt näkemään Rämön visiittiä Lappeenrannassa. Hän on ehdottomasti tyyppi, jonka haluaisin tavata livenä.

***

En paljasta Tinnan juonesta mitään. Sanon vain, että kirja osuu sarjansa jatkoksi upeasti ja kirjojen laatu ei laske, vaikka sarja pitenee. Islannissa tapahtuu taas kummia ja Hildur sekä kumppanit selvittävät hankalimmatkin rikokset. Mukana ovat tutut hahmot, joiden elämä jatkuu eteenpäin siitä, mihin ne ovat edellisessä osassa jääneet. Kun nimeä katsoo, ei tarvitse arvailla, kenen näkökulmasta metatarinaa tällä kertaa katsotaan.

Antoisia lukuhetkiä!

Satu Rämö, Tinna

WSOY, 2025, 406s.

Harkittu ostos

Kirjahaaste 2/25 "kotimainen dekkari" - Petja Lähde; Yksi neljästä

 

Kuvaaja: Taru Jouhkimo

Selailin paikallisen kirjakaupan ale-laaria ja sieltä pienen satunnaisotannan kautta valitsin Petja Lähteen esikoisdekkarin ”Yksi neljästä” vuodelta 2023. Kyseessä on Terhi Nuora -sarjan ensimmäinen osa, joten se oli hyvä paikka aloittaa, jos tarina lähtisi vetämään ja henkilöt kiinnostamaan enemmänkin. Sarjaa on tähän mennessä kirjoitettu kolme osaa.

Kirjailija Lähde oli minulle entuudestaan tuntematon henkilö. Pienellä googeloinnilla selvisi, että taustaa löytyy käsikirjoittajana, näyttelijänä ja ylipäätään taiteen monitaiturina. Taiteen tekeminen ammattina luo totta kai kirjalle myös ennakko-odotuksia. Lisäksi kustantaja kuvaa kirjaa "kansainvälisen tason dekkariavaukseksi". 

Kirjan päähenkilö on karvan alle viisikymppinen rikosetsivä Terhi Nuora sekä hänen tiiminsä, jota johtaa kylmäkiskoinen Simonen. Hahmoista on tehty hieman turhan karikatyyrimaisia ja osin jopa epäuskottavia. Nuoran kyvyt nähdään hieman jerrycottonmaisen ylivoimaisina muihin verrattuna.

Juoni koostuu lyhyesti siitä, että väkivaltaryhmän käsiin tulee outoja kuolemantapauksia, joita ei aluksi tunnu yhdistävän mikään. Murhien välinen yhteys paljastuu pala kerrallaan. Kirjan kakkosjuonena ratkaistaan nuoren tytön tekemää henkirikosta, jonka motiivit tuntuvat vääriltä. Nämä kaksi tapausta kulkevat läpi kirjan rinta rinnan.

Metatarinana kirjassa on päähenkilö Nuoran ja hänen poikansa välinen ristiriita. Nuora on yksinhuoltaja, joka ei ole paljastanut pojalleen tämän isän henkilöllisyyttä. Tästä tulee ymmärrettävä juopa parikymppisen nörttipojan ja poliisiäidin välille. Tuota juonta kuljetellaan tarinan mukana hyvin. Ja oletan, että samaa metatarinaa jatketaan sarjan seuraavissa osissa.

Tarina itsessään on dekkaristoon sopiva. Juoni kulkee tasaisesti eteenpäin ja hahmogalleria pysyy uskottavan kokoisena ja ymmärrettävänä. Juonen loppuratkaisu ei ole kokonaan ennakoitavissa, vaikka jotain pystyy päättelemään jo hyvissä ajoin. 

Minua kirjassa häiritsevät henkilöiden keskinäisen kemian turhan raju tunteellistaminen. Rikosetsivä tuntuu itkevän koko ajan ja jos ei itke, niin murehtii läheisyydenkaipuutaan. Ympäristönä Helsinki osuu tarinaan osuvasti. Paikkoja kuvaillaan riittävän paljon ja tarinat käänteet osuvat ympäristöön hyvin.

Noin sadan sivun kohdalla mietin vielä, että jätän kirjan kesken, kun tarina ei jotenkin ottanut syttyäkseen täyteen liekkiin – mutta viisikymmentä sivua myöhemmin ei kirjaa enää hennonut jättää lukematta, koska lopputuloksen halusi saada selville. Juonta siis osattiin kuljettaa siten, että loppuratkaisun jäi kiinnostamaan. Omana periaatteena on, että sataa sivua pidemmälle en kirjaa lue, jos se ei ala vetämään. Nyt mentiin siis tosi rajoilla.

Sen verran kirja jäi omaa mieltä kutkuttelemaan, että luen kyllä toisenkin osan, kun vastaan tulee. Ei tämä dekkarina mikään suuri elämys ollut, mutta luin sen irvistelemättä loppuun, enkä kieltäydy seuraavistakaan.  

Petja Lähde, Yksi neljästä

Gummerus 2023, 303 sivua

Ostettu kirjakaupan alekorista sattumalöytönä

Ps. Kuten blogin kuvituksesta näkyy, niin jätän kuvaamisen muille tästä eteenpäin. Kuvituskuva on tyttäreni Tarun ottama ja jälki peittoaa omat räpellykseni mennen tullen.

Kirjahaaste 1/25 "Urheiluelämänkerta" - Björn Borg, Sydämenlyöntejä

Björn Borg on ruotsalainen tenniksenpelaaja, jonka aktiivinen peliura osuu 1970- ja 80-lukujen vaihteeseen. Urheiluihmiset tuntevat hänet viidestä peräkkäisestä Wimbledonin voitosta vuosina 1976-1980 ja nuoremmat lähinnä hänen nimeään kantavasta alusvaatemallistosta.

Borg oli ensimmäisiä ruotsalaisia urheilun superjulkkiksia ja samoin ensimmäisiä tenniksen superjulkkiksia, jotka tulivat tunnetuksi vähintään yhtä paljon kentällä kuin sen ulkopuolella. Tennisvoittojen lisäksi hänestä on luettu uran jälkeisten huumeongelmien sekä epäonnistuneiden liiketoimien vuoksi. 

Paljon miehestä kertoo se, että hänet on Ruotsissa palkittu vuonna 2000 vuosisadan ruotsalaisena urheilijana.

Ammattiuran jälkeen Borg on pelannut paljon näytösotteluita ja toiminut mm. Rolexin mainoskasvona. Oikeudet omaan nimeensä ja nimeä kantaneeseen tuotemerkkiin Borg on myynyt jo vuosia sitten eli kalsarikuningas ei nykyisistä tuotteista saa mitään muuta kuin lisää julkisuutta.

Intiimi teos, joka on kirjoitettu leveällä pensselillä

Kirja on kirjoitettu kronologisessa järjestyksessä minä-muodossa. Itse tykkäsin siitä, että lapsuuteen ei ole turhaan kulutettu sivuja, vaan painopiste on aktiivisessa tennisurassa ja sen jälkeisessä elämässä. Monesti elämänkerroissa suotta uhrataan sivuja sinällään merkityksettömälle lapsuudelle ja tämä tehdään tärkeämpien tapahtumien kaventamisella.

Kirja kattaa koko Borgin elämän. Tennisura loppuu noin kirjan puolessavälissä ja sen jälkeiselle elämälle on annettu riittävästi tilaa. Varmaan siksi, että se on vähintään yhtä kiinnostavaa kuin pelaaminen. Kirjaa ei ole kirjoitettu vain tennisfanaatikoille, vaan ylipäätään urheilusta ja urheilujulkisuudesta kiinnostuneille.

 Kirjan heikko puoli on siinä, että yksittäisille peleille tai turnauksille annetaan jopa liikaa tilaa. Tosin mielenkiintoa lisää se, että Borg ei sinällään kuvaile vain pelejä, vaan myös omia tunnetilojaan turnauksissa.

Kirja menee muutenkin paljon tekijän pään sisään. Se kertoo tunteista koko väriskaalalla oikeastaan mitään peittelemättä. Tiettyä häveliäisyyttä on nähtävissä esim. henkilökohtaisten ongelmien tai avio-ongelmien kuvauksessa, mutta mitään ei kirjasta ole jätetty pois. Suomalaisittain hauska piirre on peittelemätön kuvaus siitä, että kun rahaa on, sitä myös käytetään. Eikä kyse ole retostelusta, vaan erilaisesta suhtautumisesta ja avoimuudesta rahan suhteen. 

Kokonaisuutena tennislegendan elämä on ollut vaiherikas ja monipuolinen. Kirjasta jää sopivan intiimi ja inhimillinen vaikutelma, joka kertoo, ettei menestyjien elämäkään ole pelkkää onnea. Tekstistä paistaa, että omia ongelmia on ruodittu terapiassa ja ennen kirjan kirjoitusta ongelmien kanssa on tehty sinunkaupat.

Tenniksen ensimmäinen superjulkkis

Borgin peliura osuu aikaan, jolloin televisiointi ja etenkin kaapelitelevisiot ottivat isoja askeleita. Se teki tennistähdistä urheilun superjulkkiksia. Borgin jälkeen (osin samaan aikaan) osuivat oman lapsuuteni suuret tähdet, kuten John McEnroe ja Ivan Lendl, joiden jälkeen oli Boris Beckerin ja muiden vuoro. Hämmentävää on, että rahaa tenniksessä itsessään ei vielä 70-luvun lopussa liikkunut. Suurimmat tienestit Borgkin on tehnyt omalla naamallaan ja yhteistyökumppanuuksilla.

Hyvää intiimi kerrontatyyli ja peittelemättömyys, huonoa häveliäisyys

Kirja sopii kahteen eri lukijatyyppiin. Urheilusta ylipäänsä ja etenkin tenniksestä pitävät saavat kirjasta paljon irti. Henkilögalleria koostuu tenniksen ensimmäisistä kovista nimistä ja osuu aikaan, jolloin koko lajista tuli näkyvä myös alempiin kansankerroksiin. Itse pelistä tai treenaamisesta ei juuri puhuta, mutta mielenkiintoista on lajin nousu näkyväksi.

Kirja sopii myös ihmisille, joita kiinnostaa Borgin tennisuran jälkeinen puoli. Nykynuorille Björn Borg ei ole tuttu tenniskentiltä, vaan kalsarinsaumasta. Kirja valottaa sitä, miten nimi sinne kuminauhaan on päätynyt sekä sitä, millaista julkisen urheilijan elämä on – nousuineen ja laskuineen.

Itse tykkäsin intiimistä minä-muotoisesta kirjoitustyylistä. Sinällään kirja on aika tavallinen, eikä tule jäämään vuosien päästä sen erityisemmin mieleen. Ehkä osin siksi, että siitä puuttuu kontrastit. Ongelmista ja alamäistä puhutaan ja ne paljastetaan avoimesti, mutta tietty syvempi kaivaminen niistä puuttuu. Kirja ei sinällään jätä kysymysmerkkejä, vaan kirjan luettua kyllä tulee olo, että henkilöön on päässyt tutustumaan. 

Kokonaisuus menee vähän tasolle ”ihan hyvä +”

 

Björn Borg; Sydämenlyöntejä

Siltala -kustannus

360 sivua

Kirjaston uutuushylly - sattumapoiminta

Uusi alku ja lukuhaaste-25 vuodelle 2026

Sivujen sisältä -blogi aktivoituu taas

Olen jo pidemmän aikaa haaveillut ja suunnitellut, että teen paluun kirjoista kirjoittamisen pariin. Toisinaan kirjoista jää keskusteleva fiilis, jonka haluaisi jakaa jonkun muun kanssa. Ja paljon on teoksia, joita tekisi mieli myös suositella (tai miksei joskus varoittaa huonommista kappaleista). Nyt teen sitten "kunniakkaan paluun" kirjojen pariin.

Kirjoittelin tätä blogia Ra(s)kaan keski-iän rinnalla jonkin aikaa, mutta sitten tämä omasta elämästä horiseminen vei voiton, eikä aika riittänyt kahden blogin ylläpitoon. Elämäntilanne oli toinen, tavoitteet olivat toisenlaiset ja into ylipäätään kirjalliseen tuotantoon oli toisenlaista. Nyt koetan suorittamisen sijaan tuottaa vain iloa.

Tällä kertaa otan vähän kevyemmän asenteen. Teen kirja-arvioita, ehdotuksia sekä muuta tähän kirjahaasteeseen liittyvää tuonne kirjablogin puolelle. Pidän Ra(s)kaan keski-iän edelleen omasta elämästä kertovana tarinapäiväkirjana.

Kirjoitusharrastus innostaa lukemaan

Syynä tämän kirjablogin ylläpitoon löytyy osin omasta kirjoitusharrastuksesta. Oman kirjoittamisen myötä kiinnostus kotimaiseen kirjallisuuteen ylipäätään on kasvanut ja mielelläni tarjoan oman ääneni kaltaisilleni kirjoittajille. Toivottavasti saisin blogille lukijoita lukijoiden lisäksi tyypeistä, jotka itse kirjoittavat. 

On tunnettu fakta, että kirjoittamaan oppii lukemalla - ja kirjoittamalla. Tässä blogissa pääsen ruokkimaan molempia puolia itsestäni. Toivon mukaan pääsen täällä jopa esittelemään omia kirjoitustekeleitäni. Ainakin otan tähtäimeen itseni kaltaiset esikoiskirjailijat, joille oletettavasti kaikki julkisuus ja näkyvyys on hyvästä. 

Lukuhaaste-25

Puolittaisena uuden vuoden lupauksena annoin ainakin itselleni valan, että aion tänä vuonna panostaa (ainakin viime vuotta) enemmän ihan fyysisten kirjojen kuluttamiseen. Kiireen ja laiskuuden vuoksi kirjat ovat jääneet viime vuosina vähän taka-alalle. Ja fyysisen kirjan sijaan olen itsekin kuluttanut äänikirjoja, jotka täyttävät kyllä paikkansa jossain määrin kirjallisuuden kuluttamisessa, mutta eivät ihan pääse perinteisen paperikirjan tasolle. Äänikirjoja ei tähän haasteeseen sotketa sitten ollenkaan.

Ja koska olen mukavuudenhaluinen ja perusluonteeltani helppouteen pyrkivä, ovat kirjavalintani turhankin usein suhteellisen helppoja. Luen kyllä sujuvasti faktaa ja fiktiota sekaisin, mutta en nykyisin juurikaan pakota itseäni mukavuusalueeni takalaidoille. Tulee liikaakin luettua top-listojen kärkinimiä, tuttuja dekkaristeja tai sitten varmasti mielenkiintoisia elämänkertoja. 

Päätin siis rakentaa itselleni pienen lukuhaasteen vuodelle 2026. Kun Threadsiä lukee, huitelevat ihmisten vuoden lukuhaasteet jossain sadan ja kahdensadan kirjan välissä ja jopa yli. Minulle sellainen maraton-urakointi on aivan liikaa. Tuossa tahdissa oma kirjoittaminen ja tekstin tuottaminen alkaisivat väkisin kärsiä ja lukemisestakin tulisi turhan pakotettua. 

Laskin, että jos annan kullekin kirjalle kaksi viikkoa aikaa, ehdin vuoden aikana lukea noin 25 kirjaa. Kaksi viikkoa on lisäksi pitkä aika lukea vähän laajempikin teos (tai sitten jos alla on lyhyt teos, voi siitä ylijääneen ajan käyttää pidempään tai vaikeampaan kirjaan). Ja totta kai tämä lukuhaaste tarkoittaa luettujen kirjojen minimimäärää, eikä suinkaan pistettä, minkä jälkeen lukemisen voi lopettaa. Tavoite on aktivoida ja kannustaa, eikä pelkästään pakkosuorittaa.

Oheisen pohdinnan tuloksena syntyi yllä nähtävä 5X5 bingoruudukko, johon on kerätty kirjat aihealueittain. Kirjat on jaettu suunnilleen 50/50 tieto- ja kaunokirjallisten teosten kesken, jotta siitä löytyisi kaikenlaista lukuintoa ruokkivaa materiaalia. 

Taulukon kirjat voi lukea mielivaltaisessa järjestyksessä, eikä aikataulua ole muuten sidottu kuin, että homma on oltava tehtynä vuoden 2026 loppuun mennessä. Tähän vapaavalinnaisuuteen vaikuttaa myös se, että joillakin kirjoilla voi kirjastossa olla pitkätkin varausajat, jolloin niiden saaminen itselle luettavaksi on enemmänkin arpapeliä. 

Tässä haasteessa määrää olennaisempi asia on, että lukeminen säilyisi aktiivisena läpi vuoden sekä se, että lukeminen olisi mahdollisimman monipuolista. Odotan, että kun hieman pakotettuna luen myös mukavuusalueelta tulevia teoksia, ne antavat sopivia ahaa-elämyksiä löytää itselle uudet rajat mukavuudelle. Sen lisäksi pienet pelisäännöt pakottavat etsimään kirjoja eri tavalla kuin tähän saakka. 

Lukuhaaste-25 pelisäännöt

1) Tavoitteena on lukea vuoden 2026 aikana yhteensä vähintään 25 kirjaa taulukon mukaisilta aihealueilta. Yksi kirja vastaa yhtä taulukon ruutua.

2) Tähän haasteeseen hyväksytään vain fyysinen, luettava, kirja tai e-kirja. Äänikirjaa ei haasteen suorittamisessa saa käyttää.

3) Teokset on luettava kokonaan alusta loppuun saakka. Puolittain luettu teos ei suoritukseksi kelpaa, ei vaikka vetoaisit teoksen arvioitua heikompaan tasoon tai elämää suurempaan kiireeseen.

4) Kirjat saa lukea vapaasti valittavassa järjestyksessä. Samaan ruutuun saa lukea kuinka monta kirjaa haluaa, mutta jokaisesta ruudusta pitää löytyä vähintään yksi teos.

5) Kukin kirja saa kuulua vain yhteen kategoriaan. Yhdellä kirjalla ei saa ruksia yhtä ruutua enempää, vaikka se osuisikin moneen eri kategoriaan.

6) Joissakin ruuduissa on tarkemmin määritelty ajanjakso (ilmestymisvuosi), jolta kirjan julkaisu on löydyttävä tai joku muu määritelmä (esim. palkintoehdokkuus). Nämä ovat kiveenhakattuja ja rangaistuksen uhalla noudatettavia asioita (vaikkeivat oikeasti olekaan).

7) Lukeminen ei ole vakava asia, eikä tämä haastekaan saa olla sellaista. Teoksia saa sopivasti taivutella sopimaan kategorioihin, jos muuten sopivaa teosta ei löydy.

8) Tästä haasteesta, kirjoista sekä lukemisesta on sopivaa, jopa suotavaa, keskustella somessa, ystävien kesken tai vaikka työpaikan kahvipöydässä.

9) Annan omia vinkkejä kuhunkin kategoriaan, mutta ne ovat vain yhden keittiösosiologin mielipiteitä, joita ei tarvitse sen enempää noteerata.

10) Ilmoittaudu mukaan haasteeseen ja ota kaveri mukaan!

Tällaisia kirjoja on tarkoitus lukea - tarkennukset kategorioittain:

Kotimaisen esikoiskirjailijan teos. Tähän kelpuutetaan vuosien 2025-2026 aikana julkaistut esikoiskirjat. Teoksen laadulla ei sinällään ole merkitystä - julkaisuvuosi sekä se, että kirja on kirjoittajan ensimmäinen, merkitsevät. Tässä tuetaan kotimaista esikoiskirjallisuutta - jos voitte, niin ostakaa tuo teos omaksi, niin tuette samalla jonkun kirjoittajan harrastusta - ja unelmaa.

Teos vieraalta mantereelta: Liiankin usein tulee valittua teokset Euroopasta tai Pohjois-Amerikasta. Sieltä tulee toki suurin osa tuotannosta, mutta myös arvomaailma on meille helpommin ymmärrettävää. Tähän ruutuun haetaan kirjaa, joka on kotoisin Aasiasta, Afrikasta, Etelä-Amerikasta (ja okei - myös Australia käy). Ajatuksena on, että kirjan kautta on hyvä tutustua hiemaan itselle vieraampaan arvomaailmaan ja kirjoitustyyliin. 

Back to teens - nuorten kirja, josta lukeminen alkoi: Mikä sinulle oli se kirja, joka sytytti kipinän lukemiseen? Nyt on aika palata etsimään Viisikoita, Tarzaneita, Kolmea etsivää tai vaikka Tiina-kirjoja. Miltä nuo kirjat tuntuvat aikuisena ja vieläkö pääset siihen fiilikseen, kun lukeminen vei mennessään?

Tiedekirja: Joskus tekee hyvää sivistää itseään. Lue kirja, joka on puhdasta faktaa ja joka kertoo jostain vakavammasta. Aihealue voi olla historiaa, biologiaa, maantiedettä tai vaikka sosiologiaa. Poistu hetkeksi kaunokirjallisuudesta ja lue vähän karumpaa faktaa. 

Kulttuurielämänkerta: Tähän kuuluvat näyttelijät, ohjaajat, käsikirjoittajat tai vaikka kirjailijat. Kenen eletty elämä kiinnostaa niin, että haluat lukea hänen koko tarinansa? 

Kirjallisuuden kiistaton klassikko: Yhdelle se on Bukowski, toiselle Dostojevski. Lue kirja, joka on kestänyt aikaa ja jonka tietää sinun ja äitisi lisäksi myös naapurin Pena. Lue kirja, jonka "jokainen tietää". Jos puistattaa, hylkää venäläiset klassikot ja valitse vaikka Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie - on se klassikko sekin.

Historiallinen romaani: Kahlaa läpi kaunokirjallinen teos, joka on jollain tapaa sidottu historiaan ja sen tapahtumiin. Minulle tämä tarkoittaa Ken Folletia, Jukka M. Heikkilää, Conn Igguldenia, Leon Urisia tai Anthony Beevoria. Tärkeintä on kirjan historiallinen konteksti ja jonkinlainen sidos oikeasti elettyyn elämään. Nämä tuppaavat yleensä olemaan sellaisia tiiliskiven paksuisia, joten varaa aikaa hieman enemmän.

True crime -kirja: Onko se Immu vai Nacci? Olipa kuka tahansa, mutta tässä kirjassa pitää haista kongitarinat ja maistua huumekaupasta istuttu kakku. True crime on tietokirjallisuuden uusimpia muotivirtauksia ja tähän sopivia ehdokkaita pitäisi löytyä helposti. Tämähän on siitä hauska kategoria, että kirjoittajat edustavat lain molempaa puolta, rosvoa tai poliisia.

Poliitikko-elämänkerta: Jos edellisessä istuttiin linnassa, niin tavallaan tuomio se on tämäkin. Päähenkilö saa olla kotimainen tai ulkomainen, mutta meriitit on oltava haettu joltain politiikan foorumilta. Kukaan ei kiellä lukemasta Caesarista tai Kaarle Suuresta, mutta voi se olla Ben Zyskowiczkin.

Dekkari-klassikko: Dekkarit ovat ylipäätään todella kova kategoria, jossa suomalaiset kirjailijat kunnostautuvat nykyisin kovalla tasolla. Meillä on nippu niin kovia kirjoittajia, että Keski-Euroopassa tunnetaan genre Nordic noir. Mutta nyt ei mennä siihen. Tällä kertaa pitäisi kirjan olla klassikko-ainesta. Arsene Lupin, Sherlock Holmes, Maigret....no Vareskin passaa. Klassikon status on aina hieman häilyvä käsite.

Urheilu-elämänkerta: Yksi henkilökohtaisista suosikeistani. Miksi joku urheilija nousee huipulle, kun sata muuta ei pääse edes ykkösdivariin. Urheilijoiden elämä on kiinnostanut aina ja siihen tarjokkaita kirjoitetaan joka vuosi enemmän. Ajan henki on se, että ensimmäiset elämänkerrat kirjoitetaan jo kolmekymppisenä, kun ura on kesken ja sen jälkeen tekstejä tarkennellaan sitä mukaa, kun ura joko etenee tai tuhoutuu. Älä anna lajin olla este - ja jos olet rohkea, etsit päähenkilön lajista, jota et edes ymmärrä.

Eepos:  Eepos on käsitteenä vähän hankala. Tässä tapauksessa se on kansantarustoon kuuluva, runollinen kokonaisuus, joka pitää sisällään sankareita ja taistelua hyvän ja pahan välillä. Tunnetuimpia eepoksia lienevät Ilias ja Odysseia, Gilgames tai suomalaisten oma Kalevala. Minusta taas eepoksen tunnusmerkin täyttää vaikka Vänrikki Stoolin tarinat. Hyvä listaus eepoksiksi kelpaavista löytyy wikipediasta

Nordic noir -dekkari: No okei - tunnustan.... Keksin tämän kategorian, että pääsen lukemaan Satu Rämön Tinnan ja kirjoittamaan siitä blogiin. Mutta onhan tämä käsitteenä huikea. Synkkää, murhamaista dekkaripeltoa, jotka kynnetään Suomessa ja muissa pohjoismaissa. Niin laadukasta tekstiä, että sille on annettu oma alakategoria. Kyse on siis pohjoismaisista dekkareista, joissa selvitetään hieman erikoisia, makaabereja ja synkkiä rikoksia. Tästä ei pelkällä murhalla selviä. 

Tämän haluan lukea uudestaan: Tee kunniakas paluu kirjalliseen historiaasi. Ota käteen kirja, joka on jäänyt mieleen. Lue uudestaan ja mieti, miksi se teki vaikutuksen silloin ensimmäisellä kerralla? Ja mitä uutta löydät kertaalleen kalutusta romaanista? Tähän minulla on ehdokkaita koko kirjahyllyn täydeltä.

Romantiikka- / Spicy-romaani: Tämä on minulle hieman oudompi genre, mutta samalla kategoria, joka on kasvattanut suosiotaan viime aikoina. Ymmärtääkseni kotimaisia tekijöitä on toistaiseksi vähemmän ja painopiste on enemmän käännöspuolella. Suoraan en tähän montaa ehdokasta osaa vielä antaa, mutta kunhan ruutu tulee ajankohtaiseksi, niin lupaan syventyä tähänkin.

Kotimainen dekkari: Valikoima on valtava ja taso on kova, mutta pliis lukekaa tuoreempien, eikä ehkä niin tunnettujen tekijöiden dekkareita. Tämä on yksi eniten kasvavista kirjagenreistä. Laaja tarjonta nostaa tasoa ja antaa mahdollisuuden valita oman maun mukaisia kirjoja. Ehdottomasti yksi niistä kategorioista, joita itse odotan. 

Self help kirja: Tämäkin on genre, joka kasvaa ja kehittyy. Tarjontaa tulee joka puolelta maailmaa ja apua löytää melkein mihin tahansa sitä tarvitsee. Ajatuksena minulla on etsiä kirja, joka opettaa ajattelemaan asioista uudella tavalla, antaa henkiseen hyvinvointiin avaimia tai valaisee jonkun vieraamman kulttuurin ajatusmalleja. Ensimmäisenä mieleen tulee japanilaisten ikigai -teokset tai omasta kirjahyllystä löytyvä David Gogginsin "Läpi harmaan kiven", jota en ole saanut vielä ensimmäiseen puoleen vuoteen aloitettua.

Finlandia-ehdokas: Pidetään tämä kategoriassa sen verran tuoreena, että lokeroon kelpuutetaan Finlandia-ehdokkaat tältä vuosikymmeneltä. Lista ehdokkaista (ja voittajista) löytyy täältä

Muusikko-elämänkerta: Tämä kategoria on täyttä rockia....tai iskelmää...tai melkein mitä tahansa musiikiksi laskettavaa. Olipa soittaja kitaristi tai laulaja, niin joukkoon kelpuutetaan kuka tahansa leipänsä musiikilla tienannut. Omia suosikkeja ovat 1970- ja 80-lukujen rock-jumalat, joista onneksi julkaistaan joka vuosi jotain uutta.

Sotakirja: Jokainen on lukenut jonkun Lehväslaihon tai MacLeanin. Sotakirjat ovat vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen etenkin isänpäivien vakiotarjontaa. Tähän voidaan kelpuuttaa joko sotaromaani tai sodasta kertova tietokirja - kunhan kranaatit räjähtää, konekiväärit laulaa ja veri lentää. 

Runoteos: Jos oli spicy-kirjallisuus outoa, niin ei ole kovin tuttua kotimainen runouskaan. Mutta tulta päin, sanoi palomies. Eli mielelläni tartun kotimaiseen runouteen ja saattelen itseni säkeiden siivin kohti uutta. Tässä ei runouden julkaisuvuodella ole merkitystä, vaan pelkästään sillä, että kirja on runoja täysi. 

Huumorikirja: Ennen oli Paasilinna, nyt on Vuorinen. Huumori on mainettaan herkempi laji, josta julkaistaan suhteellisen vähän kirjallisuutta. Minä olen kyllä Vuoriseni lukenut ja huutonauranut milloin missäkin epäsopivassa paikassa. Juha Vuorisen lisäksi annan vahvan suosituksen Haminalaisen Jari Nenosen kirjoille. Niiden löytämiselle varmin paikka on kirjaston huumoriosasto.

Julkkiselämänkerta: Tämän päivän yksi kohisten kasvavista kirjatrendeistä on julkkiksista julkaistavat elämänkerrat. Julkkis on ihminen, joka on tunnettu ei mistään ja joka on elämässään saavuttanut statuksen, jossa hänet tunnetaan siitä, että hänet tunnetaan. Nämä kirjat kirjoitetaan silloin, kun päähenkilö on kolmenkymmenen korvilla ja saavuttanut kaiken, minkä reality tv-show:ssa pystyy. On kierretty BB:t, TIS:t; Farmit sekä parit seikkailusarjat. Ja kun uusia sarjoja ei enää kehitetä, tai naama on liian kulunut, on aika kirjoittaa elämänkerta. Keneen sinä haluat tutustua, Nikoon, Samiin, Saraan tai Anneen? Minusta tämä on valitettavan halpa kategoria, joka perustuu puhtaasti kustantajan rahastamiseen, mutta ansaitsee paikkansa tässä haasteessa siinä missä muutkin.

Antikvariaattilöytö: Tämä oli minusta mielenkiintoinen keksintö. Eli ajatuksena on hankkia kirja joko kirpparilta tai antikvariaatista. Se tarkoittaa, että kirja voi olla mitä tahansa, kunhan se on käytettynä hankittu. Tämä olkoon yllätys lukijalle itsellekin, millaiseen kirjaan etsintä päätyy. Kirjakaupan ale-kori ei tähän käy ja lisäpisteitä saa, jos löytää kirjan, jossa on edellisen omistajan omistuskirjoitus.

Myyntimenestys 2000-luvulta: Viimeisessä kohdassa mennään helppoa tietä. Kahlaa läpi tämän vuosituhannen myyntilistat ja valitse sieltä jotain sellaista, mitä muutkin ovat ostaneet. Valitse se suosituin tai vaikka seuraava, mutta ota kerrankin kirja, joka on itsestään selvästi myyntimenestys. 

Ja näillä eväillä pitäisi haaste saada suoritettua. Tervetuloa mukaan ihan jokaiselle. Toivottavasti luvassa on antoisia lukuhetkiä ja sen lisäksi mielellään keskustelua kirjoista, vinkkejä eteenpäin ja ennen kaikkea uusia löytöjä. Kirjat ovat loputon maailma, mutta joskus itseään pitää potkia tutkimaan myös niitä teoksia, jotka helposti jäävät testaamatta.

Jääkiekkoilijan huumekoukkaus - Marko Jantusen tarina "Läpi helvetin"

Viime vuoden ehkä kohutuin teos urheiluelämänkerroissa oli Marko Jantusen tarina "Läpi helvetin". Kirja ei ehkä herätä intohimoja jääkiekollisilla eväillä, vaan ihmisen tarinalla. Miten kertoo tarinan mies, joka sai kaiken ja menetti kaiken ja vähän yli? Miten rehellinen tarina voi syntyä jääkiekkoilijalta, joka vaipuu yleisön suosikista katuojaan ja käräjille saakka. Tämähän oli pakko lukea!

Minulle Jantunen oli ennen tätä kirjaa lähes tuntematon henkilö. Kyseessä on SM-liigan yksi kirkkaimpia tähtiä 90-luvun alussa ja Ruotsin Elitserienin todellinen stara 90-luvun puolivälissä. Jantunen kävi kolkuttelemassa myös taalaliigan portteja luomatta kuitenkaan uraa pohjois-Amerikassa. Taidollisesti menestymisen mahdollisuudet olivat olemassa, mutta suosionhimo ja kärsimättömyys toivat miehen takaisin Ruotsiin ja lopulta uudelleen SM-liigaan 2000-luvun alkuvuosina. Jo tuo riittäisi tarinaan monelle, mutta Jantuselle tuo oli vasta kirjan ensimmäinen puolikas.

Tarina muodostuukin mielenkiintoiseksi, kun Jantunen kertoo siitä, miten pikkuhiljaa alkoholi otti yhä isompaa roolia elämässä ja lopulta vei koko elämän raiteiltaan. Alkoholi vaihtui lopulta huumeisiin ja hotellihuoneet vaihtuivat samalla katuojaan ja kaukaloiden tähdestä tuli koditon narkkari ja varas. Päätepiste alamäelle tuli siinä vaiheessa, kun ohimolla oli pistooli, jonka omistaja vaatii ylisuuriksi kasvaneita velkoja maksuun. Tarina on huikea ja valitettavasti tosi!!

Kun luin kirjaa, niin hoin koko ajan mielessäni kirjoittajalle ohjeita "Ei noin!", "Älä tee sitä!", "Tyhmä, tyhmä, tyhmä!!"

Kirja ei ole tarina jääkiekkoilijasta, vaan kirja on tarina ihmisestä, joka joutuu lopulta selviämään. Kirja on yksi parhaista alkoholistien selviämistarinoista ja loistava opetus kaikille siitä, että menestys ja raha eivät tuo onnea, jos niitä ei osaa käsitellä. Jantusen tarina on paljas ja tarkka kuvaus siitä, kuinka se elämä vedetään totaalisesti viemäristä alas - sekä siitä, kuinka viemäristä myös pääsee ylös, jos haluaa. Kirjassa Jantunen myös erittelee hienosti sen, miksi hänelle kävi niin kuin kävi. Jantusen motiivi urheilulle oli se, että hän halusi huomiota ja olla "joku". Alkoholi tuli mukana vähän kuin paremman elämän sivutuotteena, mutta vei "vahingossa mennessään". Kirjan oppi onkin osin siinä, että tarinassa näkee, miten helposti elämässä suistuu pois raiteiltaan ja kuinka alkoholisteja tulee myös hyvien perheiden vesoista.

Kahdedin monesti ihmisiä, joilla on kaikkea. Tämä kirja näytti, että he joilla näyttää olevan kaikkea, on myös ongelmia vähän isommassa mittakaavassa kuin meillä muilla. Jantuselta vaatii isoja kiveksiä kertoa tarinansa, mutta kiitän lukijana siitä, että tarina on kerrottu. Rahaa tuli kiekon pelaamisella niin, että sitä olisi riittänyt normaaliin elämään varmasti helposti, mutta sitä myös toisesta taskusta valui ulos monen meikäläisen vuosipalkan verran.

Tämän kirjan paras anti voi olla niille junioreille, jotka janoavat menestystä ja jetset-elämää. Menestys ja high life voivat tuoda samasta ovesta mukanaan myös sen tason ongelmia, jotka vievät menestyksen hedelmät mennessään. Jos tämä kirja pelastaa yhdenkin junnu-urheilijan joutumasta samoille teille Jantusen kanssa, niin  kirja on tiennyt paikkansa. Toivoisinkin, että tämä otettaisiin junioriseuroissa pakolliseen lukemistoon varoittavana esimerkkinä.

Minulle Jantusesta ei kirjan jälkeen jäänyt kuva menestyneenä urheiljana, vaan ihmisenä, joka on selvinnyt. Enemmän kuin kiekkoilijaa, kunnoitan ihmistä, joka otti itseään niskasta, koska oli pakko.

Minna Eväsoja - "Melkein Geisha"

Minua on aina kiehtonut japanilainen kulttuuri. Maa on kaikinpuolinen minulle outo ja tuntuu, että kaikki mahdollinen tehdään juuri toisinpäin kuin meillä. Japanilaisessa kulttuurissa kiehtoo sen erilaisuus ja poikkeavuus suhteessa mihinkään muuhun. Tämä Minna Eväsojan teos tarttui silmiini kirjakaupan myydyimpien listalta ja sain sen käsiini kirjaston varauksen kautta.

Kirjoja tulisi kirjoittaa juuri näin - intohimosta asiaan tai kansanomaisesti sanottuna "rakkaudesta lajiin". 

Eväsoja muutti japaniin opiskelemaan teekulttuuria ja päätti alusta saakka elää maassa maan tavalla. Tekstin mukaan on iso ero olla Japanissa ulkomaalaisena, joka tutkii kulttuuria ulkopuolisena ja sillä, jos pyrkii elämään maassa japanilaisena ja osallisena kultuuriin. Maa on ilmeisen sisäänpäin lämpiävä ja kovin vastahakoinen ottamaan vastaan ketään siellä syntymätöntä. Eväsojallakin kesti aikaa ja mielenrauhaa oppia kaikki tavat ja oppia tulemaan toimeen paikallisten kanssa niin, ettei häneen suhtauduta turistina.

Kirjasta tekee mielenkiintoisen se, että Eväsoja kuvaa japanilaista kulttuuria suomalaisin silmin, mutta japanilaisista lähtökohdista. Eväsoja elää siis kuin japanilainen ja pyrkii siihen, ettei hän ole gaijin. Mutta tapoja ja arjen tekemisiä hän osaa verrata olemalla suomalainen tai ylipäänsä ei-japanilainen. Kirjoittajan tapa käsitellä asioita on neutraali. Hän ei ihannoi Japania, mutta ei myöskään pidä meidän mielestä hassuja asioita hassuina, vaan ainoastaan Japaniin kuuluvina. Eväsoja ei valitse tekstissä mitään puolta, vaan on onnistuneesti japanilaisen elämän tarkkailija osallistuen arkeen itse samalla.

Kirjassa on kuvattu normaalia arkea sekä myös japanilaisen kulttuurin erikoispiirteitä. Minusta viihdyttävintä oli lukea sitä, miten sama arki voikin näyttää erilaiselta, kun sitä katsoo nousevan auringon eikä laskevan itsetunnon maasta. Nostan hattua ihmiselle, joka lähtee Japaniin opiskelemaan ja tulemaan toimeen. Maan tapojen, kielen ja kulttuurin opettelu on länsimaiselle huomattavasti vaikeampaa kuin monen muun. Minulta tuo reissu jäisi varmasti tekemättä - tai ainakin tulisin maitojunalla pikaisesti kotomaahan.

Kirja opetti minulle sen, että niin vanhassa kulttuurissa kuin Japanissa on, ei vanhojen tapojen noudattamista katsota ylen ja käytöstapojen ja sääntöjen opettelu on ainoa tapa päästä sisälle japanilaiseen yhteiskuntaan. Kirja opetti myös kirjoittamisesta sen, että normaalia arkea kuvataan normaalina arkena vailla kirjallista kikkailua. Silloin kun asia on riittävän vahva, niin tuo kuvaus toimii ja on viihdyttävä. Eväsojan kirjaa en malttanut laskea käsistäni, vaan hotkaisin sen melkein yhdeltä istumalta.

Suosittelen kirjaa niille, joita japanilainen kulttuuri kiinnostaa. Sen lisäksi tämä kirja kiehtoo varmasti ahkeria matkaajia, jotka suunnittelevat vaikkapa reppuretkeä Japaniin.. Kirjassa on nimittäin hienoja vinkkejä sille, mitä Japanissa kannattaa nähdä ja miten Japanissa ylipäänsä pärjää. 

Roope Lipasti - Viimeiset polttarit

Tiedättekö ne kerrat kirjastossa, kun kuljet koko laitoksen läpi saamatta käsiisi yhtään lukemiseen pakottavaa teosta. Sitten juuri poislähdön kynnyksellä silmäsi iskevät todelliseen löytöön. Näin kävi minulle. Olin jo pois lähdössä, kun päätin vielä kerran kahlata uutuushyllyn läpi ja silmäni tarrasivat Roope Lipasti uutuuteen Viimeiset polttarit.

Olen saattanut joskus aiemminkin mainita, että olen melkoinen Lipasti-fani. Hänen suomalais-sarkastinen ja kaikennäkevä huumorinsa pistää minussa juuri oikeaan hermoon ja parhaimmillaan kirjat saavat aikaan suoranaista huutonaurua (jos luen omassa rauhassani) tai niitä pidäteltyjä tyrskäyksiä ja salahymyjä sisäänpäin (jos luen jossain julkisessa tilassa). Odotusarvo kirjalle oli siis keskivertoa suurempi.

"Viimeiset polttarit" kertoo kaveriporukan kokoontumisesta Tarmon polttareihin. Kyseessä on perinne, joka on kestänyt kymmenen vuotta, vaikka itse päähenkilö on ollut kuolleena jo viisi vuotta. Kaveriporukka koostuu kahdeksasta erilaisesta tyypistä, jotka ovat tunteneet toisensa lapsuudesta saakka ja kokoontuneet kerran vuodessa viettämään yhteistä viikonloppua.

Tarinan aikakehys on mielenkiintoinen. Kaikki mikä tapahtuu, pitää mahtua yhteen viikonloppuun. Tämä tekee kerronnasta tiivistä ja kirjassa tapahtuukin koko ajan. Kirjalla on selkeä aikajänne ja selkeä alku sekä loppu. Loppu on pienen alun jälkeen melko selvä, mutta välillä tapahtuvat asiat pysyvät hienosti piilossa ja paljastuvat vähän kerrallaan.

Henkilögalleria on minusta tällaiseen kirjaan liian suuri. Jokainen päähenkilö on täysin oman näköisensä ja jokaisesta Lipasti on maalannut omanlaisensa persoonan, jotka myös tekevät hienoa kontrastia toisiinsa nähden. Jokaisen erilaisuus on perusteltua. Minulle oli kuitenkin hieman vaikeaa pystyä muistamaan kuka kukin on ja mieleeni jäivät valokeilaan vain muutamat kaveriporukan jäsenet. Ehkä se onkin niin, että noista kunkin lukijan mieleen tarttuvat parhaiten ne, jotka osuvat joko itse tuntemiin tai omaksi koettuihin persoonatyyppeihin.

Minua kirjassa häiritsi päähenkilön nimeäminen Maijaksi, vaikka kyseessä oli mies. Tuolle toki löytyi selitys tarinan loppupuolella, mutta silti tuo seikka häiritsi. Ehkä kirjan alussa odottelin, että joukossa on yksi nainen ja loput miehiä, jolloin kirjaan olisi saatu ripaus mies-nainen-jännitettä, mutta varsinaista juonta tuo ei haitannut - ehkä vain tätä yksittäisen lukijan pedanttia mieltä.

Tapahtumapaikka on myös sellainen, että se pysyy läpi kirjan koossa. Kun viikonloppua vietetään mökillä, niin tuosta miljööstä on Lipasti tehnyt vähän jokaiselle tutun kuuloisen, jolloin lukijan energiaa ei suotta mene siihen, että joutuu kuvittelemaan tapahtumille ympäristöä. Mieli voi keskittyä suoraan tarinaan. Huomasin vasta kirjan puolessavälissä, että kirjan kansi on todella taidokkaasti tehty ja kuvaa tuota tapahtumapaikkaa. Kannen värit ovat hieman haaleat, mutta idea minusta toimii täydellisesti.

Kokonaisuuten kirja on hyvä, mutta ei Lipastin parhaimistoa. Henki on jotenkin vakavampi kuin itse oletin ja puuttumaan jäivät ne aiempien kirjojen tuottamat huutonaurukohtaukset sekä salahymyt kieron huumorin edessä. Juoni on selkeä ja kirja juoksee todella lujaa alusta loppuun, joten se sopii parhaiten viikonlopun välipalaksi. Lipastin kieli on sujuvaa ja tekstissä maalaillaan asioita upeasti ("Kaste levitti jo harsojaan ja pesi hämähäkkien verkot ja päivän tahrat"), jopa niin, että kirjailija kuulostaa asteen verran filosofiselta. Vai miltä kuulostaa "...asiat menivät niin kuin ne menivät, etukäteen niistä ei yleensä tiennyt ja jälkikäteen niitä ei voinut muuttaa. Siinä lyhykäisyydessä on elämän hankaluus".

Ota rosvo kiinni - Antto Terras, Stockmann Yard

Sarjassamme kirjaston sattumalöytöjä tarttuipa käteeni vuonna 2015 julkaistu Antto Terraksen kirja "Stockmann Yard". Kirja kertoo hauskoja tarinoita Stockmannin turvallisuuspalvelun arjesta. Tarinoissa seikkailevat myymälärosvot sekä heitä jallittavat myymäläetsivät. Jokainen tarina on tosi!

Kirjalija on itse toiminut Stockannin turvallisuuspalvelussa myymäläetsivänä 18 vuotta ja tuohon aikaan mahtuu lukematon määrä tarinoita. Stockmann on kirjoittajan mukaan ainoa tavaratalo Suomessa, jolla on edelleen oma turvallisuuspalvelu. Se tarkoittaa samalla, että Stockan agentit toimivat usein omalla maalla omalla tavallaan.

Kirja koostuu noin sivun mittaisista tarinoista, joissa kaikissa on sama kaava. Rosvo koettaa varastaa ja etsivä koettaa ottaa hänet kiinni. Yleensä tarinoissa on myös sama lopputulos - etsivä löytää. Tarinoiden sivuhenkilöinä toimivat Stockmannin kaikille tutut stereotypiat - korostettuna minkkiturkein koristellut suomenruotsalaiset mummot sekä muut bättre folk-perheiden vesat. Välillä kirjoittaja käyttää tavaratalon asiakkaista ja henkilökunnasta sellaista kieltä, että on suoranainen ihme, jos hän pääsee enää kaupan ovista sisään. Arvostelusta saavat osansa tasaisesti myös tavaratalon johtajat ja heidän tekemät välillä kovin kummalliset ratkaisut.

Parasta kirjassa onkin kirjailjan käyttämä ronski, hieman äijämäinen, kieli sekä sarkastinen asenne. Kirja on erittäin viihdyttävää luettavaa ja se vie mukanaan helposti.Asetelma läpi kirjan on selkeä - rosvo on rosvo ja poliisi on poliisi toisen tehtävä on saada toinen kiinni. Hyvää ja rehellistä rosvoa arvostetaan, mutta rankaisematta ei kukaan jää. Rikollisuuden kuvauksen keskellä on löydettävissä myös hyvää historiaa koko tavaratalon menneisyydestä. Suomessa Stockmann on edelleen hieman eri asemassa kuin muut tavaratalot. Siitä ei perus-Anttilaa saa tekemälläkään.

Kirja paljastaa Stockmannin salatun elämän. Itse en enää koskaan kävele Stockan käytäviä samalla lailla kuin ennen, sillä tiedän, että jokaista nurkkaa vahditaan ja kuka tahansa asiakas voi joutua tarkkailun alle. Terraksen mukaan kamerat tosiaan yltävät jokaiseen nurkkaan ja kaikkia paikkoja pystytään tarkkailemaan valvomosta käsin, minkä lisäksi käytäviä kiertää myös käveleviä vartijoita. Onkin suoranainen ihme. että tuollaisen valvonnan läpi pääsee vielä varkaita karkuun.

Teknisesti kirja on myös mielenkiintoinen, sillä kirjailija paljastaa useita varkaiden käyttämiä kikkoja ja konsteja, joilla tavaraa on koetettu viedä talosta ulos. Tosin tasapuolisuuden nimissä Terras kertoo myös vartijoiden kikkoja sekä niitä seikkoja, jotka kiinnittävät vartijan tai kameramiehen huomion. Ja hommassa onkin monesti kyse kilpajuoksusta varkaiden kekseliäisyyden ja vartijoiden oppimisen välillä. Onneksi tässäkin vielä useimiten hyvä voittaa.

Kaiken kaikkiaan Terraksen kirja on erittäin hauskaa lukemista. Se antaa Stockmannin tavaratalosta aivan uudenlaisen kuvan ja kertoo paljon siitä, millaista tavaratalon elämä on, kun sitä tarkkailee valvontakameran kautta tai etsivän silmin. Suosittelen erityisesti junalukemiseksi tai kesämökin laiturille!

Karvapalloa jahtaava kaljupää

Millainen on elämänkerta, jonka kirjoittaja avaa pääkoppansa ja suurin osa kirjasta kertoo tunteista ja ajatuksista? Millainen on urheilijaelämänkerta, jossa urheilu on statisti verrattuna siihen kamppailuun, jota päähenkilö käy päänsä sisällä. Se on kirja nimeltä "Andre Agassi". Jo kirjan alku vie mennessään - pitkä alkukohtaus kertoo valmistautumisesta viimeiseen peliin, jonka jälkeen Agassin ura olisi ohi. Mahtava kuvaus niistä tunteista, joita ammattiurheilija voi kokea mennessään kentälle.




Kirjan päätyminen luettavaksi oli jo kumma tarina. Kuulin, kun suurin radioidolini Jaajo puhui tästä Aamulypsyssä ja tarina jäi mieleen. Sitten hieman myöhemmin huomasin kirjan alepokkari-laarissa, jossa myytiin pokkareita kolme kympillä. Tämä oli "se kolmas" eli ns. täytekirja.




En ole tennisihminen, enkä mikään Agassi-fani. Ennen kirjaa tiesin koko hepusta ainoastaan sen, että hän seurusteli Brooke Shieldsin kanssa ja hänen huhuttiin joutuneen Barbra Streisandin puumaamaksi.


Agassin kirja kertoo kaunistelematta kamppailusta, jota pelaaja kävi kentillä, mutta vielä enemmän itseään vastaan. Agassi kertoo läpi kirjan, kuinka oikeasti vihasi tennistä, mutta nousi maailmanlistan ykköseksi. Kirja onkin hyvää lukemista niille junioriurheilijoiden isille, jotka ovat päättäneet toteuttaa omia unelmiaan lastensa kautta.


Kirja ei sorru urheiluelämänkertojen perusongelmaan eli siihen, että mekaanisesti luetellaan tekijän saavutuksia ja rakennetaan päähahmon ympärille pelkkää menestystarinaa ja gloriaa. Tässä kirjassa epäonnistutaan ja käydään pohjalla. Menestystä ei tunnu tulevan ja kun tuleekin, niin se ei tunnu siltä, miltä pitäisi. Oikeastaan kirjassa perinteistä on ainoastaan loppu, jossa rakkaus voittaa kaiken.


Hehkutan, koska kirja sen ansaitsee. Tämä on tähän mennessä lukemistani urheiluelämänkerroista ehdottomasti paras. Sen vuoksi, että se kertoo enemmän ihmisestä kuin urheilusta. Ja tämän kirjan ihminen sai minut kiinnostumaan urheilusta nimeltä tennis aivan uudella tavalla.