Kerran elettyä - Pauli Hanhiniemi

Minulle tämän syksyn odotetuin uutuus oli ehdottomasti Pauli Hanhiniemen kirjoittama "Kerran elettyä". Tällä kertaa en itse mennyt kirjakauppaan, vaan synttäripukki oli kopannut kirjan kainaloon sopivasti näin marraskuussa. Kirjan lisäksi kauppoihin tuli hieman aikaisemmin jo Hanhiniemen uusi soololevy. Molemmat olisivat joka tapauksessa päätyneet kirjahyllyyn.

Olen ollut lauluntekijä, laulaja, Hanhiniemen vankkumaton ja täysin subjektiivinen ihailija jo jostain Kolmannen naisen ajoilta alkaen ja seurannut miehen tekemisiä läpi Perunateatterin ja Hehkumon kautta uuteen Kolmanteen naiseen. Erotan melko hyvin Hanhiniemen kynän jäljen hänen muillekin tekemissä biiseissä (Kakskytä senttiä, Särkyvää). Tykkään miehen tavasta sanoittaa ja maalata sanoilla kuvia, jotka kertovat lyhyesti, mutta ytimekkäästi elämästä hieman sarkastisella twistillä.

Kirja kuin koru

Kirja on Docendon kustantama ja formaatiltaan hieman perusromaania suurempi joka suuntaan. Ensimmäisenä kirjassa kiinnittää huomion siihen, että sen ulkoasuun ja layoutiin on panostettu huolella. Selasin kirjaa pitkän aikaa lukematta, sillä kirjan kuvat, paperi, fontti sekä koko asettelu oli erittäin kaunista. Kirja olikin kädessä kuin koru. Moni ei kiinnitä kirjan ulkoasuun huomiota, mutta koko ulkoasulla on suuri merkitys lopputulokseen.

Voisi ajatella, että tätä Hanhiniemen kirjaa ostetaan verrattain paljon lahjaksi ja sellaiseksi kirjaksi, joka hankitaan omaan kirjahyllyyn. Tällöin hienompi ulkoasu varmaan palvelee tuota tarkoitusta. Ja loppuvuodessa on myös kaksi isompaa kirjasesonkia - isänpäivä ja joulu - joissa tarjonnan määrä kasvaa. Tuolloin on merkitystä sillä, että valikoimasta erottuu joku kirja puhtaasti ulkonäöllisistä syistä.

Mies ja ääni

Kirja on Pauli Hanhiniemen itsensä kirjoittama ja miehen ääni kuuluu joka sivulla. Tarina on kirjoitettu minä-muotoon ja kirja sisältää Hanhiniemen tarinoita vuosien varrelta. Kirja ei siis etene tylsästi luetteloiden saavutuksia, vaan se on kuin trubaduurin tarinan pitääkin - tarina sieltä ja toinen täältä. Kirjoittaja on nostanut itselleen tärkeitä tapahtumia ja monet niistä ovat sellaisia, jotka eivät ole suurinta valtavirtaa, vaan enemmän tekijälle henkilökohtaisia. Kirja on tekstiltään - niin kuin olettaa saattaa - erittäin sujuvaa ja eteenpäin kulkevaa. Olisi erikoista, jos sanoittamisen ammattilainen takeltelisi tässä kohden. Kokonaisuus on miellyttävää luettavaa. Lopussa jopa tuntui, että menipä nopsaan - "olix tää tässä".

Erikoinen yksityiskohta kirjassa on se, että kirjoitusjaksojen välissä on kirjoitettuna Pauli Hanhiniemen tekemiä sanoituksia. Sanoitukset etenevät samaan tahtiin kirjan tarinan kanssa. Sellaiselle kuin minä, joka on kuunnellut nuo sanat aika monta kertaa levyiltä, lyriikoiden anti on aika ohutta, mutta tarinaa ne tukevat luonnollisena osana - tai tarkemmin sanottuna ovat osa miehen tarinaa.

Tarinat

Hanhiniemen tarina on mielenkiintoista luettavaa, mutta kokonaisuus on hieman liian repaleinen. Minulle kirjan seuraaminen oli helppoa, koska tunsin paljon pohjaa ennestään. Sellaiselle, joka ei bändejä tai Hanhiniemeä tunne, voi tarinan seuraaminen olla vaikeampaa.

Itse odotin myös taustoja biisien takaa. Miksi ja miten tehtiin Suomen ehkä hienoin rock-biisi "Tästä asti aikaa" tai mikä johti Kolmannen naisen hajoamiseen ensimmäisellä kerralla? Minua kiinnostaa tarinat noiden hienojen sanoitusten kääntöpuoli, koska se syventää biisien kuuntelua. Ja Hanhiniemen sanoitukset kuulostavat monesti sellaisilta, että niiden takana on itse elettyä elämää, joten totta kai tarinaa jää kaipaamaan. Hyvänä esimerkkinä vaikka uuden levyn biisi "Suru teki lähtöään" - kuka voisi luulla, että tuo tarina tulee mielikuvituksesta eikä eletystä elämästä?

Kirja maalaa kirjailijasta nöyrän ja työteliään sanoittajan kuvan, joka ei koskaan ole hakenut kohujulkisuutta, vaan on halunnut olla esillä ainoastaan biisiensä kautta ja tietenkin esiintymislavalla. Kirjassakaan ei ole kirjoitettu paljastusjuttuja tai kerrottu muista kuin bändien jäsenistä. Linja on puhdas ja tukee tuota Hanhiniemen asennetta julkisuutta kohtaan.

Ja jälleen kerran pääsee kuulemaan sen faktan, että menestyneenkin rock-muusikon elämä on pääosin paljon muuta kuin glamouria ja kimalletta. Se on raakaa työtä, jossa lahjakkuuskin kantaa vain tiettyyn pisteeseen ja loput on tehtävä raa'alla työllä.


Todennäköisesti tulen palaamaan tämän kirjan pariin uudestaan eli kirjahyllystä tämä saa paikan eturivistä. Suosittelen toki niillekin, jotka eivät Hanhiniemen tuotantoa ennestään tunne, saatatte kokea yhtäkkiä vetoa kolmanteen naiseen.

Humppa-Heikin tarina "Hyvää iltaa ihmiset" - Heikki Hietamies

Heikki Hietamies on meille 70-luvulla syntyneille ensimmäisiä kotimaisia tv-julkkiksia. Meidän silmissä hän veti lauantaisin Lauantaitanssit ohjelmaa, jota esitettiin pahimoilleen samaan aikaan kuin Disneys lyhyitä animaatioita toisella kanavalla. Riitelin itsekin äitini kanssa talon ainoan tv:n katseluvuorosta lauantaisin. Toinen muistikuva liittyy siihen, kuinka Apu-lehdessä Hietamies oli mukana lukijamatkojen mainoksissa aina 80-luvulle saakka.

Heikki Hietamies on kuitenkin paljon enemmän kuin pelkkä humppaohjelman juontaja. Hän on tuottelias kirjailija, media-alan konkari, jolla on kokemusta lehdistä, tv:stä ja radiosta, siis oman aikansa todellinen multimediatalentti. Ja Hietamies ui mediaan juuri silloin, kun televisio teki nousuaan viihdeohjelmilla. Samoin Hietamies oli mukana Katsossa ja Apu-lehdessä silloin, kun nuo lehdet olivat kuuminta hottia. Maailma ennen seiskaa oli hieman erilainen - kesympi.

Hietamiehen tarina "Hyvää iltaa ihmiset" on Hietamiehen kertoma tarina itsestään. Minulle tuon kirjan suurin arvo oli siinä, että kirjoittaja kuvaa todella hienosti vanhaa Lappeenrantaa, joka siis on nykyinen asuinpaikkani. Tarinoissa vilisevät kuvaukset siitä, millainen kaupunki oli ennen ja millaista elämä Lappeenrannassa oli. Kävin juuri eilen ajelemassa Pallossa ja koetin sovittaa kuvauksia nykyisiin kortteleihin - epäonnistuin.

Toinen kirjan kiistatta korvaamaton anti on se, kuinka Hietamies kuvaa median kehitystä. Televisioon oli suhteellisen helppoa päästä ja siellä oli mahdollista pärjätä vähemmälläkin kokemuksella, kun tunsi oikeita ihmisiä ja sopi persoonana joukkoon. Radio ja televisio vaikuttavat nykymaailmaan suhteutettuna aika inhimillisiltä paikoilta työskennellä ja luoda. Tarjonnassa pärjäsi vähemmälläkin rahalla, jos vaan idea oli hyvä ja siihen sai mukaan kanavien päättäjät eli ohjelmajohtajat.

Hietamiehen koko perhe on jossain vaiheessa ollut melkoinen julkkisperhe. Kun mies on televisiosta tuttu ja vaimo nousee kirjailijana nopeasti eliittiin, niin valokeila suunnataan nopeasti tuon perheen sisälle. Hietamiehet olisivat ansainneet kirjan jo pelkällä julkkis-statuksella, mutta tämä kirja on onneksi kirjoitettu tekojen kautta. Massiivinen tuotanto, jonka Heikki Hietamies on tehnyt tv:ssä ja sen ulkopuolella oikeuttaa kyllä yhden kirjan tekemiseen.

Ongelmallista kirjassa on se, että kirjoittaja on itse päähenkilö. Minua häiritsi välillä paljonkin Hietamiehen tapa kuvata itseään "eräänä Hietamiehenä". Samoin katsantokanta omiin suorituksiin on välillä hieman ylikorostunut. Mutta nämä ovat pieniä nyansseja, koska kirja oli minulle kokonaisuutena odotuksia suurempi kokemus.

Tämän kirjan jälkeen entinen humppa-Heikki näyttää aivan erilaiselta. Hänestä kuvastuu kunnon self-made-man, joka on onnistunut lyömään itsensä läpi useammalla eri median kentällä. Se tarkoittaa, että kyseessä on pakko olla lahjakkuuden ja ahkeruuden suotuisa yhdistelmä. Tarinaa on hauskaa lukea, sillä se juoksee  koko ajan eteenpäin ja kirjassa ei tylsiä luppohetkiä tai luettelomaisia suoritusten sarjoja ole. Kirjoittajan kyllä huomaa ammattilaiseksi.

Suosittelen lukemaan -voi tuoda monelle muullekin yllätyksen.

Pohjois-Korea trilogia

Pahoittelut, että en ole pitkään aikaan kirjoittanut tätä blogia. Kyse ei suinkaan ole siitä, ettenkö olisi lukenut kirjoja, vaan siitä, etten ole ehtinyt kirjoittaa niistä. Lukemisen alla on koko ajan pari kirjaa ja tuolla muistikirjassakin odottaa muutaman kirjan arvioinnit kirjoitustaan. Tässä kuitenkin yhden luku-urakan tulos.

Jäin koukkuun Pohjois-Koreaan - maahan, joka on kuin liian pitkälle viety ihmiskoe tai loputon painajainen. Diktatuuri Kiinan kyljessä, jolla on täysin omat säännöt ja elämä. Luin tuosta maasta kolme eri kirjaa ja kolme erilaista tarinaa. Nuo tarinat kannattaa lukea tässä samassa järjestyksessä, jossa itse ne luin, sillä siten saa parhaiten esiin sen kontrastin, jonka tuo maa pitää sisällään. Pohjois-Korea on kovin erilainen saalisketjun eri päissä oleville. Mutta helppo tai yksiselitteinen se ei ole kenellekään.

Pohjois-Koreasta on viime vuosina tehty hyviä teoksia, jotka kaikki sisältävät tarinan paosta diktatuurin kynsistä. Useat kirjat ovat nimenomaan tarinoita ihmisistä, jotka ovat mielipiteidensä tai ilmiannon vuoksi suljettu vankileiriin ja päässeet sieltä pakenemaan yleensä Kiinan kautta Etelä-Koreaan tai Yhdysvaltoihin. Luettuani kaksi pakotarinaa ymmärrän, miksi heille tulee tarve huutaa maailmalle, millaista elämä suljetussa diktatuurissa voi olla.

Leiri 14 

Leiri 14 kertoo tarinan Shin Dong-hyukista, joka syntyy ja kasvaa vankileirillä ja oppii leirin tavoille pienestä pitäen. Tämä tarina on näistä kolmesta ehdottomasti raain ja julmin, sillä se kuvataan pienen lapsen silmin. Leirin arki perustuu ilmiantoihin, kidutukseen, teloituksiin ja ehdottomaan kuriin. Leirille suljetut kansalaiset ovat menettäneet ihmisoikeutensa ja heitä kohdellaan kuin arvotonta karjaa. Shin Dong-hyuk näkee perheenjäsentensä teloituksen ja häntä kidutetaan pakomatkan suunnittelun vuoksi.

Lopulta kuitenkin Shin Dong-hyuk alkaa suunnitella pakoa ja lopulta päätyykin Yhdysvaltoihin. Kirjaa sanotaan ensimmäiseksi leiriltä vapauteen paenneen kirjoittamaksi tarinaksi ja julkisuudessa on jo ehditty epäillä tarinan todenmukaisuutta ja tarkkuutta. Valitettavasti noin julmaa tarinaa ei voi keksiä, vaan sen täytyy olla totta - ainakin suurelta osin.

Yhdysvalloissa Shin Dong-hyuk kokee suuria vaikeuksia sopeutua vapauteen ja vapaaseen yhteiskuntaan ja hän kertookin kirjassa avoimesti, ettei hänelle vapaana eläminen ollut niin helppo ja yksinkertainen juttu kuin, mistä hän haaveili.

Pjongjangin akvaariot

Myös trilogian toinen kirja on pakotarina vankileiriltä. Tarinan juuret vain ovat toisenlaiset. Pjongjangin akvaarioiden pääosassa on Kang Chol-hwan ja hänen perheensä. Perhe kotoisin Pohjois-Koreasta, mutta lähtevät sieltä Japaniin saaden aikaan menestyvän bisneksen, jonka perheen isoisä lopulta myy, koska haluaa palata paremman elämän toivossa takaisin Pohjois-Koreaan. Hommat menevät kuitenkin pieleen ja koko perhe käydään hakemassa kotoaan ja sijoitetaan vankileirille. Tarinassa on koomista se, että kun perhe käydään hakemassa kotoaan leirille, he saavat ottaa mukaansa myös kaikki tavarat, jotka kyytiin mahtuvat - ikään kuin leirillä niille olisi käyttöä.

Kang Chol-hwanilla on edessään samanlainen sopeutuminen kuin Shin Dong-hyukilla, mutta elämä on paljon vaikeampaa, koska Kang on tottunut jo parempaan elämään. Pikkuhiljaa hän kuitenkin adaptoituu kovaan kuriin, ilmiantojen maailmaan sekä väkivallan, kidutuksen ja teloitusten värittämään arkeen. Ruokaa etsitään, varastetaan ja lopulta syödään jopa hyvällä ruokahalulla rottia. Kun nälkä on riittävä, ei ravinnon laadulla enää ole väliä.

Tämäkin kirja päätyy siihen, että Kang pääsee pakenemaan Kiinan kautta Etelä-Koreaan. Pakomatkasta on tehty hyvä ja tarkka kuvaus ja matkan vaiheet ovatkin ehkä kirjan viihdyttävintä antia.

Nämä molemmat pakotarinat opettavat julmalla tavalla sen, että ihminen sopeutuu pakotettuna mihin vain. Vaikka arki olisi mitä, niin sen sääntöihin taipuu lopulta jokainen. Ja diktatuurin alimmalla tasolla olevat joutuvat pelaamaan tosielämän nälkäpeliä joka päivä. Kuvaukset ovat hämmästyttävän samanlaisia kuin ne, joita kirjoitettiin toisen maailman sodan keskitysleireiltä.

Diktaattorin keittiömestari

Sarjan kolmas kirja räjäyttää tajunnan noiden kahden jälkeen. Kyseessä on japanilaisen Kenji Fujimoton tarina siitä, kuinka japanilaisesta sushikokista tuli Pohjois-Korean diktaattorin lempikokki ja läheinen luottomies.

Fujimoto lähtee vapaasta tahdostaan ja suurten rahojen toivossa pitämään sushipaikkaa Japanista Pohjois-Koreaan ja alkaa äkkiä menestyä. Hyvän kokin maine kiirii myös Kim Jong-ilin korviin ja pian Fujimoto pääsee tekemään ruokaa valtaeliitille ja itse diktaattorille. Päästyään sisäpiiriin Fujimoto näkee eliitin loiston ja kuvaa sitä hienosti. Elämä eliitissä on kovin toisenlaista kuin vankileirillä. Mikään ei tunnu olevan mahdotonta itse diktaattorille ja valtaeliitin elämä sisältää luksusta käsittämättömän määrän. Käytännössä omia teitä ajetaan mersuilla ja BMW:llä ja jatkuvat juhlat pitävät sisällään yletöntä syömistä ja juomista. Näistä ei kansan alempi kasti tiedä mitään.

Fujimoto myös rakastuu ja lopulta luopuu Japanin passistaan. Eliitin kokkina hän kuitenkin pääsee liikkumaan vapaasti ja matkustelee Japanin lisäksi myös Euroopassa. Muutamat virheet johtavat jopa Fujimoton hyljeksintään ja lopulta Fujimoto päättää paeta takaisin Japaniin.

Kirja on kirjoitettu nykyisen diktaattorin Kim Jong-unin isän valtakaudella ja kirjassa nykyinen hallitsija onkin kuvattu nuorena prinssinä. Jo tuolloin Fujimoto arvasi, että Kim Jong-unista tulee hallitsija isänsä jälkeen.

Luettuani nuo kaikki kolme kirjaa, pääni oli aivan pyörällä. Kuinka voi edelleen olla olemassa maa, joka pelaa ihmistensä sieluilla aivan eri säännöillä kuin kukaan muu. Miten maa, joka sulkee kansalaisiaan leireille, voi säilyä olemassa ja selvitä? Kaikki kolme kuvausta veivät mielikuvaa maasta eri suuntiin ja kokonaiskuva Pohjois-Koreasta on kovin kummallinen.

Pohjois-Koreaan jää kuitenkin koukkuun. Tuota ihmettelyä on pakko jatkaa ja lukea lisää tarinoita. Samoin aloin kiinnostua myös siitä, miten maasta kirjoitetaan uutisissa ja mitä koko Pohjois-Koreasta uutisoidaan tänä päivänä. Viime aikojen uutiset ovatkin koskeneet teloitettuja tai kadonneita valtaeliitin jäseniä tai uhoa ohjuskokeista. 

Kaikki kolme kirjaa olivat lukemisen arvoisia ja jokaisen tarina on ehdottomasti ansainnut tulla kirjoitetuksi - ja luetuksi.