Niin kuin me sen muistamme - kirjan ennakkoesittely

 

Olen kirjoitellut pieniä palasia kirjani valmistumisesta sinne ja tänne postauksiin, mutta en kokonaisuutena esitellyt koskaan, mitä olen tehnyt tai millainen kirjastani tulee. Nyt kun kirjan tekstiosat ovat valmiit ja kokonaisuus on siirtynyt taittoon, on aika tehdä tänne blogimaailmaan kattava esittely sekä kirjasta että kirjoitusprosessista. Poikkeuksellisesta julkaisen tekstin samanlaisena myös toisessa blogissani Ra(s)kas Keski-ikä, koska aihe liippaa sitäkin niin läheltä (suorastaan keskeltä).

Ideasta prosessiksi ja prosessista kirjasta - näin unelmat konkretisoituvat

Aloin kirjoittaa viime heinäkuussa tarinaa, joka hahmottui pala kerrallaan kokonaiseksi romaanin käsikirjoitukseksi. Mitään kirjaa tästä ei alun perin pitänyt koskaan tulla. Alkuperäinen ajatus oli luoda itselle kirjoitusharjoitus, jossa saan päätäni hieman auki, kun kaikenlainen luovuus oli korvien välistä kateissa. Annoin itse itselleni tehtävän kirjoittaa kaksi sivua päivässä ihan mitä tahansa tekstiä. Laatu- tai päämäärävaadetta ei ollut, pelkästään määrä, kaksi sivua. Huomasin alkukesästä, että liiallisen työnteon, väsymisen ja jonkinlaisen sielullisen staasin takia nuppi oli totaalisen jumissa ja tekstiä (ainakaan mitään kelvollista) en saanut aikaan. 

Noin kuukauden kirjoitettuani huomasin kasassa olevan 20.000 sanaa. Siinä vaiheessa lupasin itselleni (ja tyttärelleni, suurimmalle kannustajalleni), että jos pääsen tässä tarinassa 40.000 sanaan, lupaan kirjoittaa tarinasta kokonaisen romaanin. Vielä siinäkään vaiheessa ei siis tavoitteena ollut kokonainen käsikirjoitus, vaan pelkästään hyvä tarina, joka jatkui ja jatkui. 

Syyskuun alussa tuo ensimmäinen puolikas oli kasassa. Olin päässyt kirjoittamisen suloiseen maniaan, jossa tarina vie itse itseään ja minä toimin pelkästään jäljentäjänä. Joskus blogitekstejä tehdessä olen ehkä kertonut, että kun tarina lähtee juoksemaan, en enää ole kirjoittaja, vaan istun kyydissä. Kuulen tarinan sanat päässäni ja koetan jäljentää ne papereille. Tässä vaiheessa tekstiä syntyy valtavia sivumääriä päivässä. Kirjoittamista ei malta lopettaa, vaan se vie yöunet, pakottaa heräämään aikaisemmin ja tekemään viikonloput läpeensä. Tämä on ihana, uuvuttava ja hullu vaihe. Siitä yhtä aikaa nauttii ja kärsii. 

Tarinan ensimmäinen versio oli valmis lokakuun lopussa ja sen jälkeen luin kokonaisuuden korjaten ja viilaillen läpi kolmeen tai neljään kertaan. Hauskaa oli, että siinä vaiheessa ajattelin olevani kokonaisprosessissa kovinkin pitkällä - vähänpä tiesin. 

Käsikirjoitus lähti tarjouskierrokselle kotimaisiin kustantamoihin. Lopulta joulukuussa viime vuonna Momentum-kirjat tarjosivat kirjalle kustannussopimusta ja alkoi prosessin toinen vaihe. Kun nyt katson käsiksen ensimmäistä versiota, ristin käteni, että Vesa Tompuri näki sen läpi ja siellä sisällä tämän lopullisen tuloksen. En minäkään sitä ensimmäistä versiota olisi kustantanut.

Luojan lahjana sain kirjalle kustannustoimittajaksi Aleksandra Hintikan. Alan rautainen ammattilainen ja ihminen, jonka kanssa ajatukset tekstistä sekä työn tekemisen rytmi kävivät täydellisesti yhteen. Aleksandra luki ja antoi palautteen tekstistä (hän oli muuten minun lisäkseni ensimmäinen, joka tekstin kokonaan luki). Alkoi korjaaminen, editointi ja tekstin muokkaaminen kirjoittajaansa paremmaksi. Ja sitä Aleksandra teki. On puhtaasti hänen ansiotaan, että tekstistä tuli juokseva, dynaaminen ja kiinnostava. Omin avuin en olisi tarinassa päässyt koskaan niin pitkälle kuin se lopulta meni. Kokonaisuus on tasapainoinen, rönsyt on putsattu pois ja tarina on alusta saakka lukijaa kiinnostava. 

Editoinnin lomassa sain kirjalle kannen. Tämäkin oli hauska sattuma. Tarina oli mennyt tutustuttavaksi graafikko Iiris Kalllungille. Hän laittoi viestin, että sai tekstistä suoraan vision, millainen kannen piti olla. Ja kovinkaan paljon muutoksia ei tehty. Ajatus oli niin sanotusti "ykkösellä sisään" teos. Pidän Iiriksen ideasta, joka kuvastaa kirjan moniäänisyyttä. Asioita katsotaan yhtä aikaa monesta ikkunasta. Olen myös oppinut tunnistamaan Iiriksen käsialan muissa kirjoissa. Ihanan herkkä ja tunnistettava tapa luoda graafista taidetta.

Kirjaa editoitiin kolmeen kertaan. Ensimmäisellä kierroksella korjattiin sisältöä. Koko kirja alku kirjoitettiin uusiksi. Teksti ei ollut oikein juokseva ja seassa oli liikaa sekä toistoa että puuduttavaa jorinaa. Tarinaan tehtiin oikeastaan kokonaan uusi alku ja tapahtumat aloitettiin aikaisemmin kuin alkuperäisessä käsikirjoituksessa. Sen lisäksi kirjasta häivytettiin yksi hahmo pois ja hänen osuutensa tarinasta peilautuu muiden hahmojen kautta. Tajusin Aleksandran idean nerokkuuden vasta viimeisellä lukukerralla. Se on se pieni ero ammattilaisen ja wanna-be -kirjailijan välillä. 

Toinen kierros keskittyi enemmän yksityiskohtiin, tekstin nyansseihin ja viimeiseen hiontaan. Kolmannella kerralla katsottiin enää kieltä ja kieliasua paremmaksi. Viimeisellä kierroksella varsinaiseen sisältöön ei juuri puututtu.

Korjaaminen ja oman tekstin muuttaminen teki alussa hieman kipeää. Olin omasta mielestäni työstänyt omat ajatukseni loppuun ja tuntui oudolta, että joku näkee saman tekstin niin vajavaisena. Mutta kun lopputulosta katsoo, olen valtavan kiitollinen siitä raa'an rehellisestä palautteesta ja kehitysideoista, joita Aleksandralta sain. Kun tekstiä katsoo ulkopuolisena, sitä on helpompi tarkastella tulevan lukijan näkökulmasta. Ja se näkyy myös tuossa lopputuloksessa. Tällä kokemuksella en suosittele kenellekään omakustannetta - ainakaan niin, ettei sitä ole toimitettu. Ja yhtä paljon suosittelen myös uskomaan kustannustoimittajan visioihin. Turha ylpeys ja itseriittoisuus ei tuossa kanna hedelmää.

Tällä hetkellä kirja on taitossa. Viimeisen kuukauden ajan valmis teksti muutetaan kirjamuotoon ja painetaan. Oletus olisi, että valmista on kesäkuussa. Sen jälkeen alkaa markkinointi ja myyntityö, jotta valmiit kirjat löytävät lukijansa.

Snipetit sisällöstä - mistä kertoo Niin kuin me sen muistamme

Ensin tarinaan muodostui pääpari, Pekka ja Anne, joiden elämää hahmottelin. Oli keski-ikäinen aviopari, jonka lapset olivat aikuisia ja muuttaneet pois kotoa. Parilla oli käsissään elämä, josta ei tullutkaan sitä, mitä piti. Unelmat siitä, että elämä alkaa lasten jälkeen oli kuollut ja käsissä oli liitto, joka teki kuolemaa. Kirjan ensimmäinen kantava teema on elämän käännekohta, jossa on pakko tehdä ratkaisuja, että jaksaa eteenpäin. Mitä tehdään avioliitolle, joka ei enää hengitä? Kirjassa kummallakin on siihen omat ratkaisumallinsa.

Päähahmojen oheen kasvoivat sivuhahmot Elina ja Make ja viimeisinä Eija sekä Pekan äiti. Syntyi kirjan toinen kantava teema. Mitä tapahtuu, kun omat vanhemmat vanhenevat ja entisistä huoltajista tulee huollettavia. Tarina käsittelee sattumalta nyt erittäin ajankohtaiseksi muodostunutta läheishoivan teemaa. Miten hankalaa on sijoittaa omista vanhemmista huolehtiminen elämään, joka on jo valmiiksi ilmatiivis. Miltä tuntuu, kun olet haaveillut lasten kasvattamisen jälkeen omasta ajasta ja sen ajan varastaa muistisairas vanhempi? Vuosi sitten teema ei ollut edes niin trendikäs kuin nyt. 

Kirja on tyylipuhdas sukupolviromaani lama-ajan lapsille - minun ikäisilleni. Meille jäi 1990-luvusta tietyt traumat ja takaumat, joita olemme jahdanneet koko työelämän. Pelkäämme kroonisesti työn menettämistä ja työn arvo on meille ylikorostunut. Määritämme itsemme ja muut sen kautta, mitä kenenkin käyntikortissa lukee. Työ on se suurin Jumala, joka määrittää ajankäyttöä, ihmissuhteita, sosiaalista statusta. Ja siinä sivussa se imee meidät kuiviin jättäen läheisille pelkät kuoret. Kirjassa mietin, onko se oikeasti sen arvoista. Uskon, että ikäryhmäni tunnistaa kirjan tarinasta paljon itseään. Tarinasta on tarkoituksella tehty enemmän samaistuttava kuin uutta opettava. 

Kirja on kirjoitettu moniäänisesti. Samaa kohtausta katsotaan useammasta näkökulmasta. Haluan paljastaa sen, miten yksi asia voidaan nähdä usealla eri tavalla tai kuinka paljon meille syntyy miskommunikaatiota siitä, ettemme osaa keskustella tai avata itseämme tarpeeksi. Teemme oletuksia ja jätämme käsittelemättä asioita, jolloin elämä menee enemmän solmuun kuin pitikään. Noiden solmujen avaaminen on lopulta vaikeaa, kun on riittävästi kasvettu erilleen. 

Kirjan moniääninen rakenne sekä tapahtumien tarkastelu pään sisältä ulospäin erottavat sen muista teoksista. Teksti sisältää paljon pohdintaa ja oman minän ajattelua. Jokainen hahmo tekee itsereflektiota elämästään ja koettaa edes itse päästä selville, mitä ajattelee. Vuoropuhelua hahmojen välillä on tarkoituksella todella vähän. Asioita selitetään enemmän ikään kuin BB-talon päiväkirjahuoneessa. 

Myös paikan ja kielen suhteen on tehty selkeitä valintoja. Kirjaa ei ole sijoitettu mihinkään tiettyyn paikkaan. Tapahtumat voisivat tapahtua missä tahansa Suomalaisessa kaupungissa. Tällä on haluttu pitää fokus hahmoissa. Paikat eivät muodosta kirjaan pääosan esittäjää, eikä kirjalla ole tarkoitus liimata tarinaa mihinkään päin maatamme. Totta kai mielikuvissa olen sijoitellut juttuja tuttuihin paikkoihin, mutta mitään kokonaisuutta kirjan ympäristö ei muodosta.

Kieleksi valitsin yleispuhekielen. Jätin murrejutut automaattisesti pois, etteivät ihmiset leimaannu mihinkään tiettyyn kielialueeseen. Ja puhtaan kirjakielen jätin pois kahdesta eri syystä. Yleispuhekieli antaa hahmoille inhimillisemmän kuva. He eivät ole hahmoja, vaan aitoja ihmisiä. Ja toiseksi en ehkä osaisi kirjoittaa niin kaunista suomea, että sitä viitsisi sivuille raapustaa. Rakastan kaunista kirjakieltä - vaikka sellaista, mitä Minna Rytisalo kirjoittaa, enkä edes yritä jäljentää sellaista. Olen suutari, joka mielellään pysyttelee lestissään. Kielivalinta antaa kirjalle omaleimaisemman kuvan, joka toivottavasti jää myös lukijan mieleen. Kolmas kielivalintaan johtava tekijä on lukemisen nopeus. Kirjan kieltä on nopeaa lukea ja se palvelee myös mahdollista äänikirjaa, jos sellainen sattuisi tulemaan (tällä hetkellä ei ole suunnitelmissa)

Kirja ei ole minun tarinani. En ole kukaan hahmoista, enkä kerro omasta elämästäni. Hahmot sekä heidän elämänsä on puhdasta mielikuvitusta, joka voisi tapahtua kenelle tahansa. Sanoja, lauseita, impressioita ja muuta sälää on lainattu sieltä sun täältä. Kukaan hahmoista ei kuitenkaan vastaa millään tavalla ketään tosi elämän ihmistä. Ainoa asia, missä annoin periksi omalle elämälleni on se, että yksi hahmoista on sivuammatiltaan hieroja. Minulle tuttua on keski-ikäisten ihmisten elämä. Tällaista kirjaa ei uskottavasti voisi kirjoittaa kukaan muu kuin ihminen, joka tätä elämänvaihetta elää todeksi. Olen jo kymmenen vuotta kirjoittanut blogia keski-ikäisyydestä, joten on pelkästään oikein muodostaa aiheen ympärille myös kokonainen kirja. 

Miksi tämä kirja on tehty?

Aina suurin kysymys on motivaatio. Miksi olen kirjoittanut kirjan ja miksi haluan jakaa tarinan lukijoille? Ensimmäinen vastaus on, että en ainakaan rahasta. Minun tasollani kirjoja kirjoitetaan rahalla, ei rahasta. Rehellisesti sanoen kirja on minulle investointi, jossa on sielun rippeiden lisäksi kiinni myös pääomaa.

Ensimmäinen ja suurin motivaatio on unelma. Kirjan kirjoittaminen on ollut suurin - ja ehkä ainoa -unelmani....no aina. Olen yrittänyt saada kasaan kokonaista romaanin käsikirjoitusta pariinkin kertaan siinä onnistumatta. Ilmeisesti ensin piti elää ne kuuluisat ruuhkavuodet loppuun, että oli aikaa keskittyä kirjoittamaan. Enemmän kuin lahjakkuutta, vaatii romaanin tekeminen paksuja pakaralihaksia, sitkeyttä ja uskoa omaan tekemiseen. Lahjakkuuskaan ei kanna kuin tiettyyn pisteeseen saakka - suurin osa tekemisestä on raakaa työtä. Tekstin saattaminen kirjaksi vaatii myös nöyryyttä - valtavasti nöyryyttä ja kykyä epäonnistua, korjata ja tehdä uudelleen. Kun kirjoittaa kaksi sivua päivässä, voi hyvin olla, että siitä pyyhitään seuraavana päivänä 1,5 sivua pois ja aloitetaan alusta. Ja yhtä paljon nöyryyttä vaatii se, kun kustannustoimittaja ehdottaa koko alun poistamista ja tekemistä uusiksi. Silloin otetaan kynä käteen ja kuunnellaan itseään viisaampaa. Ensimmäisessä korjauksessa tekstistä kirjoitin uusiksi 15%. Tulepa silloin puhumaan lahjakuuden riittämisestä. 

Minulle riittää toteutunut unelma. En usko tehneeni uutta Sinuhea tai edes Alastalon salissa. Olen tehnyt hyvän tarinan, joka kantaa alusta loppuun. Olen luonut viihdekirjallisuuteen kuuluvan romaanin, joka tulee antamaan lukijoille hetken poissa arjesta. Uskon tarinan toimivan vertaistukena kaikille keski-iän kourissa kamppaileville, joiden elämä ei ole sitä, mistä joskus unelmoitiin. Olen melko varma, että kirjan lukijat toteavat moneen kertaan "Noin just!" ja kokevat, että joku ymmärtää heitä. Kirjan hahmot ovat samaistuttavia, uskottavia ja jotenkin normaaleja. Noin voisi käydä kenelle tahansa meistä.

Uskon myös kirjan teemojen kiinnostavan lukijoita. Omien läheisten hoivatarve, vanhempien vanheneminen yhdistettynä suomalaisen hyvinvointivaltion kuolemaan ovat näin vaalien alla erittäin kiinnostava ja puhuttu aihe. Meistä jokainen on vähän huolissaan siitä, mitä Suomi Oy:lle on tapahtumassa ja miten se vaikuttaa meidän jokaisen elämään. Työelämän vaatimusten koveneminen ja sen uuvuttaminen ovat asia, jota jokainen meistä kokee jossain vaiheessa työelämää. Samoin kuin sukupolvikokemus siitä, miten yhtäkkiä olemme työmarkkinoille pelkkää kallista jätettä. 

Haluan kirjallani auttaa. Kirjan moniääninen tarina näyttää, miten hankalaa on kommunikoida vuosien ja vuosikymmenten avioliitonkin jälkeen. Emme osaa puhua - emmekä edes kuunnella. Kun emme ymmärrä, teemme virhetulkintoja, jotka johdattavat meidät harhapoluille. Miten kauan ihmisten on oltava yhdessä ennen kuin voi antaa periksi? Tälläkin hetkellä jopa tämän blogin lukijoista löytyy taatusti iso nippu heitä, jotka pohtivat tätä arjessaan. Lukekaa kirja ja miettikää, voiko asiat ratkaista noin vai viisaammin.

Olen valtavan ylpeä tarinasta ja kokonaisuudesta, jonka olen saanut yhteistyössä kustantajan ja kustannustoimittajan kanssa aikaan. Tarina on kiinnostava ja ehjä kokonaisuus. Se kantaa ensimmäisistä sivuista alkaen loppuun saakka ja vaikka tarina itsessään ei ole monimutkainen, on se viihdyttävä ja samaistuttava. Kirja on keski-ikäisen miehen kirjoittamaa "annipolvaa" parhaimmillaan. 

Loppuliuku - taitosta valmiiksi kirjaksi

Nyt kirjan elämä jatkuu taittajan käsissä. Sieltä se tarkistuksen jälkeen siirtyy painoon ja valmista pitäisi olla kesäkuun aikana. Tarkkaa päivämäärää minullakaan ei tällä hetkellä ole, mutta oletettavasti se on jossain kesäkuun puolenvälin ja lopun välissä. 

Kirja on tällä hetkellä jo kirjakauppojen ennakkomyynnissä. Sen löytää Suomalaisen Kirjakaupan, Adlibriksen sekä Prisman verkkokaupoista joko hakemalla kirjailijan (Toni Jouhkimo) tai kirjan (Niin kuin me sen muistamme) nimellä. 

Valmista kirjaa tullaan myymään verkkokauppojen lisäksi kustantajan, Momentum-kirjojen verkkokaupassa. Ja totta kai kirjaa saa (hieman halvemmalla ja omistuskirjoituksella) kirjoittajalta itseltään. Laittamalla viestin joko sähköpostitse (pesu.neljassakympissa@gmail.com) blogin kautta tai blogin Facebook-sivujen kautta minuun saa yhteyden ja toimitan kirjan postissa heti, kun sen itselleni saan. Ennakkotilauksia otan vastaan jo nyt. Minulla on kustannussopimuksen mukaisesti tulossa kirjaa muutaman sadan kappaleen erä, joka oletettavasti on nopeasti myyty, joten tässäkin kannattaa olla nopea. 

Kirjoittajan tunneskaalan koko spektri

Kuva luotu tekoälyn avustuksella

Kirjoittaminen on hauska ja kehittävä harrastus – aina siihen saakka, kun se ei sitä enää ole. Yhden käsikirjoituksen kirjoittamisen aikana tekijä käy läpi tunneskaalan melkein kaikki spektrin värit.

Ihminen kulkee kirjoittaessaan innosta kyllästymiseen ja rakkaudesta suoranaiseen vihaan saakka. Nuo tunteet pitää osaltaan heijastaa työhön, mutta toisaalta ne eivät saa vaikuttaa lopputuloksen tasaisuuteen. Liiallinen kyllästyminen tekstiin heijastuu juoneen laiskuutena samoin kuin ällörakastuminen näkyy turhan pinkkinä tuotoksena. Tavallaan tunteita pitää osata käyttää hyväksi, mutta jättää ulkopuolelle. Melko jakomielitautista, eikö? 

En kirjoita näitä juttuja opettaakseni tai näyttääkseni viisaammalta. En sitä todellakaan ole. Nämä ovat eräänlaisia päiväkirjamerkintöjä omalta kirjoittajan taipaleelta, jota käyn paraikaa läpi. Tiedän, että jos en kirjoita näitä ylös ja laita muistiin, ne unohtuvat. Ja kun ensimmäinen kirja alkaa olla valmistumisvaiheessa, haluan nämä talteen tuoreina niin kuin minä ne muistan. Kymmenettä käsikirjoitustaan tekevä oikea kirjailija ei tätä tunnerekisteriä enää edes tunnista, tai muista. 

Kirjoittamista opettamaan on olemassa fiksumpia ihmisiä, mutta toivottavasti joku toinen kirjoittaja kokee näissä jotain vertaistukea tai keskustelunavauksia. Tuntevatko kaikki muutkin kirjoittajat näin?

Innostus uuden luomisesta ja kirjoittamisen mania 

Alussa varmaan jokainen tekijä innostuu omasta tarinastaan. Luomisen alku on täynnä uuden löytämisen ja keksimisen tunnetta. Pääset luomaan tyhjään tauluun sisältöä, jonka lopputuloksen päätät täysin itse. Rakennat tarinalle kehykset ja kehysten sisään hahmot. Hahmot alkavat elää omaa elämäänsä ja saat viedä heitä mihin tahansa. Tulee luova mania. Tekstiä syntyy tuhansia merkkejä lyhyessä ajassa ja tarina juoksee eteenpäin niin lujaa, ettet pysy perässä. Päässä pulpahtelee uusia ajatuksia, jotka koetat saada mahtumaan kehysten sisään. Tunnet jopa surua, kun keksimäsi upea lause tai juonenkäänne ei mahdukaan tarinaan. Laitat sen talteen myöhempiä aikoja varten. 

Rakastan maanisen kirjoittamisen vaihetta. Voisin istua työpöydän ääressä tai takapihan terassilla tunteja toisensa jälkeen syömättä ja juomatta, koska tarina imee minut sisäänsä. Haluaisin vain kirjoittaa, tuottaa tekstiä ja puhaltaa hahmoihini elämää. Vaikka tiedän, mihin tarina menee, en malttaisi nähdä sitä valmiina. 

Mania on rakasta ja mania on raskasta. Se vie energian ja kehon sellaisille kierroksille, että lopulta putoat uupuneena jaloiltasi. Luomisen ihana tuska saa voipumaan. Koetan hyödyntää maniaa täysimääräisesti. Kirjoitan noina hetkinä niin paljon kuin työltäni ja muulta elämältä pystyn. Mania on luovaa energiaa, joka loppuu joskus. Se on kallisarvoista, sillä se ei tule pakottamalla, vaan usein Luojan lahjana kirjoittajalle. 

Luomisen tuska, epäonnistumisen pelko 

Jossain vaiheessa tarina tökkää. Se käy kaikille ja jokaisessa teoksessa. Tulee stoppi, jossa et saa juonta etenemään tai pettymys, kun ajattelemasi tie ei mene niin kuin ajattelit. Joudut purkamaan tekstiä ja kirjoittamaan sitä uudelleen. Tai joudut keksimään väkisin sisältöä juoneen, koska alkuperäinen ajatus ei kantanut riittävän pitkälle. Sivu- tai merkkimäärätavoitteet eivät täyty. 

Minulle ainakin tulee pelko, etten saa työtä valmiiksi. Pelkään, että jään jumiin tekstin kanssa johonkin, enkä tule kirjoittamaan koko työtä valmiiksi. Se sama määrä, mikä alussa oli intoa, on kohta täynnä pelkoa. Entä jos tämäkin jää kesken (meillä kaikilla on varmaan pöytälaatikossa projekteja, jotka ovat alkaneet – ja loppuneet alkuunsa). 

Olen siinä mielessä kirjoittajana vajaa, etten osaa kirjoittaa tarinoita eri osista, vaan työskentelen lineaarisesti kirjan kaaren mukaisesti. Aloitan kirjoittamisen tarinan alusta ja lopetan loppuun. Tiedän, että jotkut pystyvät tekemään kirjaa kasaan esim. luku kerrallaan ja välillä kirjoittamaan juonenpätkiä vaikka keskeltä kirjaa, jos siihen syntyy inspiraatio. Minulla tuota kykyä ei ole. Sommittelen juonen kyllä muistikirjaan noin luku-tasolla ja tiedän aika lailla aloittaessa, mitä tarinassa tulee tapahtumaan. Esikoinen kehittyi myös ensimmäisen version jälkeen ja siihen tuli korjausvaiheessa valtava määrä muutoksia – mutta se on eri prosessia se. 

Torjun writer’s blockia pakkokirjoittamalla. Kirjoitan joka tapauksessa tietyn määrän, vaikka tiedän lopputuloksen menevän pääsääntöisesti hylkyyn. Tuossa vaiheessa siirrytään puhtaasti suoritusmoodiin ja hylätään luominen. Pakkojumppa ja pakkokirjoittaminen auttavat pääsemään tekstissä eteenpäin ja jollain aikavälillä juoni alkaa taas juosta eteenpäin ja tulee inspiraatio, mihin olen menossa. Silti – the fear is real! 

Puutuminen ja valmiiksi saamisen pakko 

Kun käsikirjoitusta on puskenut eteenpäin riittävästi, siihen kyllästyy ensimmäisen kerran. Alkaa tuijottaa alareunan sanamäärälokeroa ja toivoo, että sanamäärä pääsee tavoitteeseen ja tarina pääsisi loppuun. 

Vaikka hahmoihin rakastuu ja juoneen kasvaa kiinni, ei kirjoittamista jaksa loputtomiin. Minulle tämä on vielä suurempi ongelma. Olen suht lyhythermoinen ja helposti kyllästyvä. Katson kauhulla, kun jotkut kirjoittajat kertovat tehneensä käsikirjoitusta vuosia. Minulle puoli vuotta on hemmetin pitkä aika keskittyä yhteen tarinaan. Onneksi saan välillä vetää happea, kirjoittaa blogeja ja keskittyä johonkin ei-kirjoittamiseenkin. 

Muistan tunteen, kun käsikirjoituksesta oli kasassa 40.000 sanaa. Olin luvannut itselleni, että jos sen teen, vannon kirjoittavani tarinan loppuun. Ensimmäinen puolikas tuli lopulta nopeasti, koska mania. Toista puolikasta sai työstään melkein tuplasti saman ajan, koska kyllästyminen. Mutta tarinan loppupuoli oli kuitenkin se, jota myöhemmin jouduttiin työstämään vähemmän. Alun maniassa tehdyn tekstin jouduin tekemään lähes kokonaan uusiksi, kun loppupuoli meni pienellä silittelyllä. Eli ehkä mania ei ole niin hyvä kuin analyyttinen tekeminen? 

Kun käsikirjoituksen saa valmiiksi, tulee hetken helpotus. Ensikertalainen luulee tehneensä jotain, ammattilainen tietää olevansa vasta puolessavälissä. Tätä en tiennyt minäkään. Luulin olevani käsikirjoituksen kanssa paljon valmiimpi kuin olinkaan. Eli vanha totuus pitää paikkansa – käsikirjoituksen ensimmäinen versio on vasta puolet lopputuloksesta. 

Ennen kuin tarjosin käsistä kustantajille, olin lukenut ja korjannut tarinaa neljään kertaan. Poistin kirjoitusvirheitä ja hioin sanamuotoja paremmiksi. Jokaisella kerralla löytyi jotain korjattavaa, virheitä, haitallisia maneereita ja löysää tekstiä. Omin päin pääsee vain tietyllä tasolle… 

Korjaamisen tuska, pettymykset ja egon loukkaukset 

Kun teksti menee kustannustoimittajalle, se saa uusia, kirjoittajastaan vieraita vaikutteita. Kustannustoimittaja näkee tekstin eri tavalla. Hän on tarinan ja henkilöiden suhteen neutraali, eikä ole rakastunut kehenkään tai mihinkään tarinassa. Kustannustoimittaja pystyy katsomaan tekelettä neutraalein silmin myös lukijan kannalta. 

Tulee korjausehdotuksia, joissa kosketaan pyhiin teksteihin. Tulee muutosehdotuksia, joihin joudut reagoimaan. Uskotko, että kustin korjaukset tekevät tekstistä paremman vai pidätkö pääsi, että olet tehnyt alun perin oikean ratkaisun? Minä luotin ammattilaiseen, vaikka se välillä koskikin. 

Tein suurimman osan ehdotetuista muutoksista ja koin, että tekstini parani. Muutosehdotukset olivat osin jopa todella suuria. Käsiksen alusta kirjoitettiin erittäin iso osa uusiksi ja käytännössä kirjan alku tehtiin toisenlaiseksi. Tuli pettymys omia kykyjä kohtaan ja tuli myös epävarmuus, tuleeko tästä oikeasti muka jotain. 

Nyt kun luen kirjoja (tai kuuntelen, miten vain), huomaan kirjat, joissa kustannustoimittajaa ei ole käytetty tai häntä ei ole uskottu. Muutamissa elämänkerroissa kuulee läpi, miten kirjoittaja eli objekti, on pitänyt päänsä ja lopullisiin teksteihin jää löysyyttä, toistoa ja tiettyjä maneereja, jotka kuuluvat läpi valitettavan selvinä. Ajattelen silloin, että onneksi uskoin omaa kustiani. Hän tiesi minua paremmin. 

Viimeisimpänä kuuntelin yöllä Frederikin omaelämänkertaa, josta kuului läpi se, että teksti on tehty vauhdilla ja työstövaihe on menty liian kevyesti läpi. Tekstistä paistaa tekijän ääni raakana läpi ja kokonaisuus oli sekä epätasapainoinen, köyhä ja maneereja täynnä. 

Veikkaan, että kyse ei tässäkään tapauksessa ole kustannustoimittajan työstä, vaan siitä, että hänen ehdotuksiaan ei ole kuunneltu. Uskokaa minua te oman elämänne Waltarit, jotka kuvittelette olevanne mestariteoksen tekijöitä ilman apua. Te ette ole. 

Toinen silmäpari parantaa ja luo perspektiiviä. Ulkopuolisen ammattilaisen näkemys rakentaa tarinasta moniulotteisemman ja ehjemmän. Kun luin omaa tekstiäni viime viikonloppuna viimeisen kerran, huomasin, kuinka paljon parempi kokonaisuus oli. Sieltä oli poistettu heikkoja rönsyjä, toistoa ja epävarmuutta. Uusiksi tehty alku oli nopea, liikkuva ja vei tarinaa eteenpäin. Keskeltä oli hävitetty jaksoja, jotka eivät tarinaa vieneet eteenpäin ja maneereja sekä ”tekstiä tekstin takia” oli jätetty ulos lopputuloksesta. Olin tekstistäni uudella tavalla ylpeä. Mutta se olikin nyt yhteistyön tulos, ei vain minun näkemykseni. 

Korjaamisen tuska 

En pidä tekstien korjaamisesta tai uudelleenkirjoittamisesta. Maanisen vaiheen jälkeen korjaaminen on puuduttavaa, hidasta ja vaikeaa. On työlästä keksiä tekstiin uutta, kun kokonaisuuden on kerran saanut valmiiksi. On haastavaa lukea tekstiä kuin piru raamattua, jotta löytäisi sieltä väärässä paikassa olevat virheet ja ajatusharhat. 

Tekstin korjaaminen vie vähintään saman ajan kuin alkuperäisen tekstin tekeminen. Samoja sivuja höylätään edestakaisin ja koetetaan viilata tarina paremmaksi. Etsitään poistettavaa, tiivistetään, eikä luoda uutta. Ja jos luodaan uutta, karsitaan ensin entistä pois. 

Jossain vaiheessa jopa vihasin korjaamista. Tuli epätoivo, ettei tämä valmistu koskaan. Korjausvaiheessa tekstiin tulee vielä isojakin muutoksia. Minä tein alun uusiksi ja hävitin yhden henkilön äänen kokonaan. Poistettua ja uudelleenkirjoitettua tekstiä tuli melkein 15% kokonaisuudesta eli roskistiedostossa on iso läjä alkuperäistä luomisen voimaa. 

Olen lukenut käsikirjoituksen nyt kaksitoista kertaa läpi. Voin melkein väittää tuntevani kyllä oman teokseni melko hyvin. Mutta vielä viimeisilläkin kerroilla se nauratti ja itketti. Siinä oli mukana tunnetta, joka välittyy tekstistä läpi. Hahmot ovat eläviä ja juoni on ehjä. Lopputulos on alkuperäistä monin verroin parempi. Olen varma, että tuon tuntevat myös tarinani lukijat. 

 Ylpeys ja kiitollisuus 

Palaan alkuperäiseen lauseeseen, mutta lyhennettynä. Kirjoittaminen on hauska harrastus. Kun tekstin saa palautettua takaisin viimeisen kerran, tulee ylpeys. On kuin maratonjuoksun jälkeen. Olet lähtenyt mahdottomaan urakkaan, joka saapuu maaliin. Olet tehnyt ne asiat, jotka itsellesi lupasit ja voit tuntea ylpeyttä siitä, että käsikirjoituksesta tulee kirja. Ja sitten vielä viimeinen tunne….pelko 

Tätähän lukee muutkin! 

Tajusin oikeastaan vasta viime metreillä sen karun faktan, että kirjaani tulee lukemaan muutkin. Minulta kysellään kaupassa tai työpaikalla, milloin kirja tulee valmiiksi ja mistä sen saa. Tulee kauhu siitä, että jos tätä eivät muut näekään samalla tavalla hyvänä kuin minä näen. Entä jos olen tehnyt tekotaiteellista paskaa, joka ei kiinnosta ketään? Entä jos juoneni onkin lapsellinen tai kokonaisuus on vain puolet oikeasta kirjasta? Muut varmaan tekevät tämän minua paremmin? Entä jos kukaan ei lue kirjaa ja se jää unholaan koskettamatta ketään? 

Näitä ajatuksia pyörittelen nyt, kun kirjan valmistumiseen on enää kaksi kuukautta. On pelko, että tekemäni työ valuu hukkaan. On pelko, että olen ainoa, joka kirjan näkee hyvänä. Koetan uskoa edelleen tekemääni työhön sekä siihen, että on olemassa se yksi lukija, jota tarina ja hahmot koskettavat. Sekin on paljon. 

Odotan malttamattomana, että saan valmiin kirjan käsiini. Odotan sitä, että saan tarinan lukijoille ja kuulen, onko siinä mitään järkeä. Odotan, että löytyy edes yksi ihminen, johon tuo on tehnyt vaikutuksen. 

Tarinan tarkoitus on koskettaa, antaa ajattelemisen aihetta sekä myös lohtua. Luon viihdekirjallisuutta, jonka tarkoitus on viihdyttää. En ole idealisti. En usko olevani Mika Waltarin reinkarnaatio tai Satu Rämön kilpakumppani. Olen vain mies, joka kirjoitti kirjan.

Tekstin editointi on tuskaa

Taiteilijan työkalut, muistikirja ja 10" läppäri

 

Käsikirjoitus, jota myöhemmin tulemme kutsumaan kirjaksi, etenee vauhdilla. On pakko edetäkin, koska deadline lähestyy pelottavan nopeasti ja valmista on saatava, saatana! Oikeasti mikään kiire tekstin kanssa ei ole, koska aikataulua on hiottu ja käyty läpi kustannustoimittajan kanssa. Stepit on mitoitettu siten, että kirjoittaminen niveltyy työn ja muun elämän kanssa suhteellisen hyvin yksiin.

Valitettavan faktana on ja psyy, että kirjoitan harrastuksekseni. En saa tästä palkkaa, eikä kirja tule tuottamaan minulle minkäänlaista sivutuloa, jonka varaan voisin nojata. Sanoisin jopa, että toisinpäin. Investoin kirjaan omaa aikaa, rahaa, energiaa ja ennen kaikkea luovuuttani. Panos on suuri, mutta niin on tuotoskin. Suoraan sanottuna tämän tarinan eteen olisin valmis tekemään melkein mitä vain, että saan jakaa sen muille luettavaksi.

Enkä kirjoittaisi edes rahasta. Teen tätä puhtaasti rakkaudesta lajiin. Se antaa mahdollisuuden luoda tarinat täysin omista lähtökohdista ja tehdä niistä oman näköisiä vailla ulkopuolelta tulevia vaateita tai ennakkosuunnitelmia. Nyt ymmärrän paremmin "oikeita kirjailijoita", jotka kokevat olevansa kahlehdittuja yhteen hahmoon, jonka tarina on kerrottu ensimmäisen kolmenkymmenen kirjan jälkeen. Odotukset pakottavat pysymään vanhassa, kun luova aivonpuolisko saattaisi vaatia jo muuta. Joskus se valitettavasti näkyy jopa lopputuloksessa.

Olin joskus käärmeissäni, kun Matti Rönkä lopetti Viktor Kärppä -sarjansa. Hahmo oli loistavasti kehitetty ja hahmogalleria viihdyttävä sekä uskottava. Olen palannut noihin kirjoihin moneen kertaan ja harmitellut, miksi Viki jäi eläkkeelle. Nyt ymmärrän - ja myös arvostan. Aika aikaa kutakin.

Mutta kirjoittamiseen....

Palaute käsikirjoituksesta oli opettavaista ja kirjoittajaa kehittävää 

Aluksi on pakko sanoa sen verran, etten kirjoita näitä juttuja blogiin opettaakseni tai viisastellakseni kenellekään. En ole sillä tasolla missään tekemisessä, että voisin opettaa ketään kirjoittamaan tai tuottamaan tekstiä. Kirjoitan nämä osittain omiksi muistiinpanoiksi jatkossa ja myös vinkiksi heille, jotka painivat samojen asioiden kanssa. Nämä ovat tapoja, joilla itse olen käsikirjoituksen kehittämiseen suhtautunut ja ottanut opikseni. Kun ajatukset kirjaa tuoreeltaan ylös, ne ovat kaikkein raikkaimpia, kehittävimpiä ja myös opettavaisen naiiveja. Luulen, että meitä tekstinsä kanssa painivia aloittelevia kirjoittajia on paljon ja vertaistuki on tarpeen.

Sain siis käsiksen palautteen kustilta ja olen viimeiset pari viikkoa puurtanut palautteessa tulleiden muutosehdotusten kimpussa. Palaute oli minusta kannustavaa, varovaisen positiivista ja korjausehdotukset oli helppo allekirjoittaa (toki pienen nieleskelyn jälkeen). Ymmärrän, miksi kustannustoimittajat antavat palautteet varovaisesti. Pahimmillaan käsikirjoitus on tekijän rakas pienokainen, jonka arvostelu vastaa sitä, kun kätilö haukkuisi juuri syntynyttä lasta rumaksi. Egot saattavat törmätä rajustikin, jos tekstin tekijä kokee, että korjattavaa on liikaa tai korjaukset muuttavat ideaa liikaa. Mutta ainakin minulle on aina kerrottu, että muutokset ovat ehdotuksia ja tekstin omistajana minä olen se, joka lopullisesti päättää, mitä muutetaan ja mitä ei. Mutta tyhmyyttä olisi olla käyttämättä ammattilaisen antamia kehitysehdotuksia....

Minulla ikää on onneksi jo sen verran ja maileja elämässä takana niin paljon, etten ota palautteesta itseeni. Päinvastoin - näen palautteen kehittävänä ja koetan löytää sieltä vihjeet, joita pystyn hyödyntämään myös jatkossa. Parhaimmillaan kustin palaute kehittää kirjoittajaa itseään paremmaksi.

Näin kävi minullekin. Käsikirjoituksen alku oli turhan hidas ja tarina käynnistyi turhan verkkaasti. Olin kirjoittanut sisään liikaa aatteellista monologia ja taustoittanut vielä siinä vaiheessa, kun potentiaalinen lukija haukottelee ja miettii kirjan hylkäämistä. Käytännössä en siis ajatellut kirjoittaessa tarpeeksi lukijaa, vaan kirjoitin liikaa itselleni. Lukijaa ei saisi käsikirjoitusta tehdessä unohtaa, vaikka luomisen lähtökohdat ovatkin oman tarinan kertomisessa. Minun selitykseni asialle on se, että käsikirjoituksen alkumetreillä tekstistä ei pitänyt tulla kirjaa, vaan jotain muuta. Teksti oli alussa puhdasta epävarmuutta siitä, pystynkö tekemään ajatuksesta jotain suurta ja kestääkö idea pidemmälle. Sen takia asioita oli liikaa varmisteltu ja kypsytelty käsiksen sivuille. Mutta nuo olisi voinut tietenkin poistaa toisessa, kolmannessa tai vaikka viidennessä lukukerrassa, jos ei olisi niin sokea omalle tekstilleen :D

Kaikki käsikirjoitusta koskeva palaute oli tiivistämistä, vauhdin lisäämistä sekä tekstin heikkojen osien poistamista. Heikot osat ovat minun osaltani eksymistä polulta. Tarina karkaa fokuksesta ja eksyy sivuiksi jonnekin sivupoluille, josta ei enää löydä takaisin. Tuota heikkoa ja juoksukyvytöntä tekstiä oli lopulta 38 sivua, jotka siis poistin ja osin korvasin uudella. Tuossa puhutaan melkein 15% tekstin kokonaismäärästä.

Tarinan alkuun tarvittiin vauhtia. Alku oli liikaa hahmojen kehittelyä ja sisäänajoa. Valitettavasti alkuperäisessä tekstissä se kesti niin pitkään, että lukija todennäköisesti olisi hylännyt teoksen alkumetreillä. Toivottavasti sain alun nyt vauhdikkaammaksi ja pidettyä lukijan mielenkiinnon pidemmälle. Käytännössä en siis elänyt, kuten opetan. Olen itse nimittäin aina sanonut, että jos kirja ei ala vetämään sataan ensimmäiseen sivuun, pistän sen luiskaan (poislukien Mika Waltarin tai Leon Uriksen teokset). 

Kiitosta sen sijaan tuli asioista, jotka olivat minulle todella tärkeitä. Kieli on elävää, hahmot tuntuvat inhimillisiltä ja todellisilta ja tietyt näkökulma-tekijät, jotka ovat kirjan erilaisuuden kannalta tärkeitä, toimivat. Teos siis uppoaa sisään sellaisena kuin olen sen ajatellutkin.

Kielellisesti kirja sijoittuu jonnekin kirjakielen ja puhekielen välimaastoon. En osaa tai edes halua kirjoittaa Minna Rytisalomaisen kaunista suomea, vaan tehdä hahmojen kielestä heidän näköistään ja sellaista, että hahmon näkee puheesta. Kieli on valittu siten, että ääneenluettuna teksti toimii sujuvasti ja nopeasti (vaikkei kirjasta ääniversiota tulekaan).

Luova vaihe on maniaa, editointi depressiota

Editointi itsessään on tolkuttoman hidasta. Siinä käyn tekstiä läpi palautelappu koneen vieressä ja jahtaan korjattavaa sivu kerrallaan. Kahlaan lukuja yksi toisensa jälkeen, poistan heikkoa tekstiä ja luen korjatut tekstit niin moneen kertaan, että luku on valmis. Sen jälkeen siirryn seuraavaan. Yhtä aikaa koetan pitää kokonaisuuden ehjänä. Poistojen kanssa on oltavat todella tarkkana, ettei riko juonen kulkua jossain sadan sivun päässä tai pudota tekstistä pois tapahtumaa, jolla on merkitystä vasta kirjan loppupuolella. Kirja on kuitenkin kokonaisuus, jossa sarja tapahtumia nivoutuu lopussa yhdeksi kokonaisuudeksi. 

Samalla kun jahtaan tekstin löysyyttä, koetan myös poistaa maneereja. Minulla on aina kirjoittaessa (jopa näitä blogitekstejä) tiettyjä maneereja, jotka tulevat automaattisesti enempiä miettimättä ja jotka näkyvät rosoina lukijalle. Maneerit ovat vielä tekijöitä, joita ei luomisvaiheessa tule mietittyä tai joista ei voi opetella ulos (uskokaa pois, olen testannut!). Kai ne jonnekin geneettiseen koodiin ovat koodattuina. 

Kun luon alkuperäistä tekstiä, teen sitä hyvin paksusti. En ensimmäisessä kirjoitusvaiheessa mieti muuta kuin, että juoni etenee ja tekstiä tulee koko ajan. Siistittyä sisältöä tärkeämpää on pituus ja tarina sekä tietenkin rakkaat hahmot ja niiden syntyminen, kasvu ja elämä. Luova vaihe tekemisessä on suloista maniaa. Tekstiä on ihana tuottaa tuntitolkulla päivällä, yöllä tai vaikka aamuyöllä. Luot maailman ja sinne hahmot. Puhallat mielikuvitusihmiset henkiin ja alat leikkiä heidän elämällään Jumalaa, joka päättää rakkaudesta, vihasta, elämästä ja kuolemasta. Eihän sitä voi olla rakastamatta!

Editointi on taas depressiota. Karsit tekstiä ja etsit siitä vikoja. Koetat saada omaa luomusta mahtumaan numeroa liian pieneen mekkoon väkisin. Jokaista poistettua tekstinpätkää joutuu punnitsemaan konmarimaisesti "tarvitsenko tätä lausetta kirjassa?". Työ on hidasta, vaivalloista ja lopputulos ei tuota yhtä lailla luovuuden nautintoa kuin alkuperäisen tekstin tekeminen.

Kaikki - siis joka ikinen - tekijä sanoo, että kirjan tekemisessä teksti kirjoitetaan kahteen kertaan. Pidin tuota höpöpuheena ennen omaa editointiani. Teksti todellakin kirjoitetaan kahteen, jopa kolmeen kertaan ennen kuin painokoneen rullaa edes lämmitetään. 

Olen silti onnellinen siitä, että tekstiin on tullut muutoksia. Kustin ehdotukset eivät pelkästään parantaneet lopputulosta, vaan samalla tekivät minusta paremman kirjoittajan jatkossa. Opin paremmin katsomaan jo luomisvaiheessa, miten tekstissä saatetaan vaihde päälle alusta saakka. Tämä on olennainen osa etenkin kun tehdään dekkari-tyyppistä kirjaa, joka perustuu toiminnalle. Tämä esikoisenihan ei sitä ole, mutta seuraava voisi ollakin.

Lisäksi pieni depisvaihe tekee hyvää. Jatkuva maniassa kirjoittaminen on sekin raskasta. Luominen on totta kai ihanaa ja vauhdilla kirjoittaminen on parasta luomistyötä, mutta joskus on hyvä hidastaa, nauttia omasta tekstistä ja keskittyä hitaasti viilaamaan sanoja sopimaan paremmin toisiinsa. Depressio voi olla joskus jopa hieman terapeuttista. 

Edi-kakkosta odotellessa

Nyt korjattu versio on palautettu taas kustille tarkasteluun. Seuraavana katsotaan, ovatko korjatut palat tekstissä menneet oikeaan suuntaan ja vieläkö tekstistä löytyy muutettavaa, joka palvelisi lopputulosta. Seuraavat pari viikkoa odottelen kuin jäitä poltellen, mitä teen seuraavana. Vahdin toisella silmällä kalenteria, joka lähestyy aineiston takarajaa ja lasken, montako aamuyötä tulen viettämään tekstin kimpussa vielä ennen huhtikuun loppua.

Koen, että kirjaa tehdään yhteistyössä kustannustoimittajan kanssa. Meillä on yhteinen päämäärä saada kokonaisuudesta mahdollisimman hyvä ja kaksi silmäparia tekee tuota työtä paremmin kuin yksi. Tekstille sokeutuu ja tekstin virheitä ei yksin pysty näkemään. On hyvä, kun rinnalla on toinen, joka kannustaa, korjaa ja opettaa.

Odotellessa mietin, millaisia ideoita saisin kanteen ja miltä kirjan ulkonäkö tulee näyttämään. En ole graafisesti mitenkään luova tai visionäärinen. Koetan siis sanoittaa omat visioni niin, että graafikko pystyy tekemään oman työnsä. 

Ja ettei aika käy pitkäksi, päivittelen näitä kahta blogia ja kirjoitan yhtä käsis-harjoitusta eteenpäin. Se on minun terapiatekstini sille ajalle, kun kirja on lopulta valmis ja putoan tyhjän päälle. 

Kirjahaaste 4/25, Tiedekirja "Jaana Munck; Kuninkaan Leijona"

 

Luen kohtalaisen paljon historiaa käsitteleviä teoksia. Monesti kyse on siitä, että menneisyydestä kannattaa ottaa oppia, ettei samoja virheitä tehdä moneen kertaan. Ja onhan se ihmeellistä, miten maailma on muuttunut vuosisatojen rattaissa.

Kaksi suosikki-aikakauttani ovat toinen maailmansota sekä Ruotsin suurvaltakauden historia. Niistä pyrin ostamaan teoksia myös paljon omaan kirjahyllyyn, koska moniin kirjoihin palaa aina kerta toisensa jälkeen.

Tämänkertaisen opuksen ostin itselleni joululahjaksi. Ostopäätöksen tein pääasiassa hienon kannen, kirjan erikoisen muotoilun sekä tavallisuudesta poikkeavan päähenkilön vuoksi. Taas kerran muistutan kirjoittajille, että kirjan ostopäätös on usein pitkälti fiilispohjalta tehtävä nopea ratkaisu, jossa aina merkitsevintä ei ole vain aihe, kirjoittaja tai hinta. Siihen, että ostaja tarttuu kirjaan kirjakaupassa tai lainaaja kirjastossa, vaikuttavat erittäin paljon kirjan ulkonäkö, kannen väritys tai selkämyksen tekstitys.

Jaana Munck, Kuninkaan leijona

Kirja kertoo Ruotsin teatterikuninkaana tunnetun Kustaa III:n hovitallimestari ja myöhemmin Kreivi Adolf Fredrik Munckin tarinan. Munck kulkee Kustaa III:n rinnalla aina nuoresta pojasta kuninkaan kuolemaan saakka ja hänen tarinansa jatkuu vielä Kustaan kuoleman jälkeen. 

Aihevalinta on sinänsä poikkeuksellinen, että päähenkilö ei ole kuningas tai edes valta-aateliston edustaja. Fokus on hovitallimestarissa, joka on toki hovin hierarkiassa tärkeä hahmo, mutta ei nokkimisjärjestyksen yläoksalla. Henkilön valintaan syy on kirjoittajan sukulais-suhteessa ja siitä lähteneessä kiinnostuksessa A.F. Munckiin. Valinta on historiateokseen erinomainen.

Hieman erilainen kohdekuva mahdollistaa hovin arjen kerrontaa toisenlaisesta näkökulmasta. Etenkin kuninkaista kirjoitetut henkilökuvat ovat monesti jopa turhan kiillotettuja ja yhdestä suunnasta valaistuja. Kun kirjoitetaan hovitallimestarista, voi tarinassa olla rosoa ja jopa kuningasta on mahdollista arvioida kriittisemmin. 

Ruotsi oli jo 1700-luvun lopussa hyvin järjestäytynyt ja toimiva valtiokoneista. Valtaa piti kuningas, jonka alapuolella toimintavaltaa omalta osaltaan pyöritti vahva aatelisto. Tarinassa käy selväksi se, kuinka aatelistolla oli omat intohimonsa pysyä toisaalta kuninkaan lähellä, mutta myös yhteiskunnan johtoportaalla. Asema kuninkaan suosiossa takaa vakaammat tulot, paremman toimeentulon ja turvan. Se on paikka, jota kannattaa varjella ja jonka puolesta on syytä myös juonitella - kuten Munck joutuu toteamaan. Sivuilla vilistää monia tuttuja aatelisnimiä, jotka sivuavat päähenkilön tarinaa.

Rennosti kirjoitettu historiateos

Kirja on kirjoitettu halusta tutustua oman suvun menneisyyteen. Munckin tarinaa kerrotaan kronologisesti ja sitä sidotaan isompaan kuvaan sopivasti. Ja Munckilla on myös oikeasti roolia historian suuremmissa käänteissä. Minulle Kustaa III:n tarina oli jo ennestään tuttu, joten en osaa sanoa, kuinka hyvin ison kuvan maalaus onnistuu niille lukijoille, jotka eivät kyseistä aikakautta tunne.

Kerronta on rentoa, viihdyttävää, eikä se takerru liikaa historian luettelointiin tai kuivakkaan tapahtumakuvaukseen. Tässä taas tullaan siihen, kuinka kiinnostavalta Ruotsin historia näyttää, kun näkökulma on alhaalta ylöspäin eli aatelista kuninkaaseen. 

Minua viihdyttivät tekstin mukaan tehdyt piirrokset, joissa kirjoittaja sijoittaa itsensä tapahtumapaikkoihin ja avaa hieman työn tekoprosessia. Työtä tekstin eteen on tehty valtavasti ja eri tapahtumapaikat on käyty henkilökohtaisesti koluamassa fiiliksen ja autenttisuuden vuoksi. Ryppyotsaisemmat voivat pitää tätä historian turhana viihteellistämisenä, mutta eivät kuvat tarinan selkeyttä mitenkään häiritse.

Piirrosten lisäksi tekstin mukana on paljon dokumentaatiota. On aikakauden maalauksia, jotka kertovat tapahtumista ja ajoista. On kirjeitä tai paperisia dokumentteja, joissa näkyy aika ja todisteet kaiken kerrotun olemassaolosta. 

Loistava teos heille, joiden otsa ei ole turhan rypyssä

Kuninkaan leijona ei ole vaikuttava pelkästään kooltaan. Se on vaikuttava siksi, että sen lukeminen on tehty helpoksi. Kirjan maailma avautuu myös niille, jotka eivät halua viettää aikaansa tutkijankammiossa pergamentteja tutkien. Viihteellinen ote ei vähennä faktuaalista otetta. Se antaa pelkästään keventäviä vivahteita, jotka houkuttelevat teoksen pariin myös heitä, joille historia ei ole niin totista. 

Totta kai ongelma on näkökulman kapeus, jos niin haluaa ajatella. Toisinpäin käännettynä teos kertoo tasan sen, minkä lupaa - Adolf Fredrik Munckin tarinan. Usein historiateokset sortuvat turhankin suureen henkilögalleriaan, joilloin kyllä kerronta on kattavampaa, mutta lukijalle se puuroutuu.

Kirja on oikeasti vaikuttava myös kooltaan. Se on painettu paksulle ja laadukkaalle paperille ja painaa kuin synti. Hinta ei ainakaan joulun alla ollut tavan kirjaa kalliimpi.

Minulle Kuninkaan leijona on kirjahyllykirja. Se tulee koristamaan hyllyä pitkään ja tuskin menee koskaan myyntiin tai hävitykseen. Tarina on kiehtova ja tämän pariin tulee varmaan palattua myöhemmin uudelleen.

Jaana Munck: Kuninkaan leijona

Kustaa III:n hovitallimestari Adolf Fredrik Munck

Docendo 2025, 461 sivua, joista lähdetietoja 16sivua

Ostettu itselle joululahjaksi

Aina kirjoittaminen ei ole tavoitteellista

 

Kappale kirjoitusharjoituksesta

Esikoinen on annettu hyvään hoitoon. Kustannustoimittaja käy käsikirjoitusta läpi, tekee muutosehdotuksia, korjauksia ja heittää ideoita, kuinka voimme yhdessä rakentaa raakileesta lopullisen kirjan. Yhden ihmisen työ muuttuu tiimityöksi, jossa mielipiteitä jaetaan ja jalostetaan.

On terapeuttista tunnustaa, että ei tekstin kanssa pääse tiettyä pistettä pidemmälle. Mutta onhan se myös kamalaa antaa oma "lapsensa" vieraisiin käsiin. Vähän pelottaa, että tekstille tulee täystyrmäys tai korjauksia on niin paljon, etten enää tunnista omaani. En uskalla edes avata käsistä tällä välin, kun odotan ensimmäistä kommenttikierrosta. Vanhat demonit ja orastava häpeä omasta tuotannosta nostaa välillä päätään ja sen joutuu häätämään kauemmas. Olen päättänyt luottaa omaan tekstiini ja siihen, että se on vähintään kelvollinen. 

Kädet menee väkisin näppäimistölle

En osaa olla kirjoittamatta, vaikka elämäni suurin ja haastavin projekti on kesken. Koetan luoda blogiin (tai oikeastaan blogeihin) jotain tekstejä ja pitää kirjoitusvirettä yllä. Blogien isoveli Ra(s)kas Keski-ikä saavutti kolmensadan postauksen merkkipaalun viime viikolla. Jos jokainen teksti on vähintään sen kaksi A4:sta, on blogiin vuodatettu vuosien saatossa kevyt eepos keski-ikäisen elämää. Sinne on jaettu ilot, surut, ihmetykset ja muut. 

Ja jotain fiktiivistäkin tarinaa tulee iskettyä. Kun pidin kirjoitustaukoa esikoisen muokkaamisesta, alkoi päässä herätä ideoita yhteen vanhaan kirjanalkuun työnimeltä "Pataässä". Siitä piti joskus tulla dekkari, mutta kirjoittaminen jäi kesken ajan tai tahdon puutteeseen. Nyt otin tekstin uudelleen työn alle ja päätin jatkaa siitä, mihin viimeksi jäin.

Yllättävän hyvin pääsin omille jäljilleni ja juoni palautui mieleen. Sen lisäksi muistin, että olin luonnostellut kirjan juonen yhteen muistivihkoon. Oli melkoinen työ jahdata kyseinen vihkonen kaikkien tavaroiden joukosta. Kirjoittamisen alusta oli kuitenkin kulunut melkein kolme vuotta.

Vihko löytyi lopulta (todiste ohessa) ja lueskelin aiempia muistiinpanojani. Siellä oli hahmokuvauksia ja juonenkulkuja luonnosteltuna. Hahmoille oli kirjoitettu taustatarinaa ja rakennettu pientä metatarinaa alle. Hyvää ja käyttökelpoista tavaraa, mutta näin nyt myös muutamat juonikohdat aivan eri tavalla. Tätä kirjaa olin tehnyt niin kuin aikuiset noita kirjoja kuulemma kirjoittaa. Eli suunnitellaan, luonnostellaan, kirjoitetaan ja mietitään juonta fiksusti ja hallitusti eteenpäin.

Tämähän siis eroaa siitä, miten esikoisen käsis on tehty. Esikoisen kirjoitin kesällä todellisessa flowssa. Juoni oli takaraivossa ja kulku oli selkeä alusta loppuun. Kirjoitin tarinaa enempiä suunnittelematta tai luonnostelematta eteenpäin. Se kaikki oli vain "tuolla jossain" odottamassa, että tarina tulee kirjoitetuksi. Kuuntelin pään sisällä kulkevaa ääninauhaa ja koetin jäljentää pään sisäistä lukijaääntä paperille. Niin ei todellakaan kirjoja tehdä.

Aina ei tarvitse olla päämäärää, joskus voi vaan kirjoittaa

Tästä Pataässän käsiksestä ei ole mitään painetta tehdä kokonaista kirjaa (vaikka se sanoiltaan alkaa sinne suuntaan painuakin). Tämä on minulle hauska kirjoitusharjoitus, jossa luodaan jotain dekkarihtavaa käsikirjoitusta. En ole asettanut työlle minkäänlaista tavoitetta tai lopputulosta. Kunhan asettelen sanoja peräkkäin ja luon sivuille hahmoja, joista itse pidän. 

Kirjoittaminen eri muodoissaan on minun harrastukseni. Se on samanlaista harrastamista kuin toisille tennis ja joillekin autot. Siihen sijoitetaan rahaa, aikaa ja omaa energiaa. Vastavuoroisesti harrastuksesta saan itselleni jotain. Tyydytän himoni luoda jotain näkyvää. Rakastan hahmojen maailmaa ja sitä, että saan luoda tyhjästä maailman, jossa hahmogalleria seikkailee. Olen tekstieni Jumala, joka voi asettaa kirjan tyypit tekemään tasan mitä haluan. Voin herättää jonkun henkiin ja kuolettaa toiseen. Luon vihaa ja rakkautta. Teen rikoksia, joista ei tuomita, vaan joita luetaan. 

Kirjoittaminen on parhaimmillaan vapaata tekemistä ja ajattelua. Ilman päämäärää se on rentoa näpyttelyä, jossa kuluu aika ja mieli vapautuu kaikista arkihuolista. Uppoudun tunneiksi omaan maailmaani, jonne muilla ei ole pääsyä. Rentoudun niin kuin harrastuksen parissa kuuluukin.

Monialajulkkis - Tuomas Enbuske

 

Elämänkertoja kuunnellessa ei koskaan kannata pitäytyä henkilöissä, joista jo lähtökohtaisesti pitää. Monesti on arvokkaampaa antaa ääni sellaiselle ihmiselle, joka ei itseä juuri resonoi, mutta on muuten jollain tapaa kiinnostava. Minulle tällainen henkilö on Tuomas Enbuske. En ole juurikaan katsonut hänen tv-ohjelmiaan ja ääntäkin olen kuunnellut suht säästäväisesti Aamutiimin jälkeen.

Enbuske on eri ihmisille eri asioita. Toisille (kuten tällaiselle radiofanille) hän on tunnettu radiojuontaja sekä podcast-host. Toisille taas tv:stä tuttu kärkevä haastattelija ja kolmansille huippuluokan twitteristi (nykyinen Thredu). Jo tuo pelkästään kertoo, että miehellä on ollut mittava ura julkisuudessa ja tunnettuutta on tullut monikanavaisesti pitkältä ajalta. Onhan julkisuuden ponnahduslautana tunnetusta KissFM:n Aamutiimistä kulunut jo kolmekymmentä vuotta.

Enbuske on mielipiteitä jakava persoona. Hänestä ollaan mieltä. Haastattelijana hänet tunnettiin suht kärkevästä tyylistään sekä kyvystä älykkääseen keskusteluun. Julkisen puolen lisäksi Enbusken nimi on vilahdellut monissa yksityiselämään liittyvissä tapahtumissa aina hometalosta huumeongelmaan. 

Tarinaan tartuin kahdesta syystä. Kirjan kirjoittanut Tuomas Marjamäki on suosikkikirjoittajiani kotimaisessa elämänkerturuudessa ja toinen, pragmaattisempi, syy oli, että kirja tuli vastaan uutuustarjontavirrassa. Tämän kirjaan pariin en hakeutunut tarkoituksella, vaan se tuli eteeni jäätteenmäen faksin lailla.

Monisärmäinen tarina

Marjamäen kyky kuoria ihminen paljaaksi ei pettänyt tälläkään kertaa. Enbusken elämänkerta on alaston, jopa myötähäpeään saakka avoin ja kaikki arvet aukova. Mitään menneisyyden peikkoja ei jätetä penkomatta ja tarinoiden taustat sekä lopputulokset kerrotaan kokonaan auki. Tämä on se paljaus, mitä kaipasin siinä aiemmin lukemassani Björn Borgin elämänkerrassa. Verrattuna tähän Marjamäen kirjaan se Borgin kirja oli pelkkää villasukissa hipsuttelua. 

Tarinan täysi avaaminen vaatii kohteelta paljon. Tekstistä kuulee, että Enbuske on tehnyt paljon terapiatyötä menneisyytensä kanssa. Asioita on pohdittu, punnittu ja muisteltu. Julkisuuden kääntöpuolena on tullut vastaan karikoita ja julkisuus, varakkuus sekä menestys itsessään ovat sekoittaneet päätä monella tapaa. Tarina on Suomen pieneen julkkismaailmaan suhteutettuna aivan omaa luokkaansa. Kohteella ei ikää kuitenkaan ole vielä viittäkymmentä.

Äänikirjassa minua viihdytti se, että Enbuske itse lukee tarinansa. Se kuulostaa välillä koomiselta, kun henkilö kertoo itsestään kolmannessa persoonassa, mutta oman tarinansa lukijana Enbuske antaa tarinalle vielä lisäsyvyyttä. En usko, että tätä olisi tehnyt kukaan paremmin. Uskallan jopa väittää, että tämä teos toimii äänikirjana paremmin kuin kirjana.

Ei myötähäpeää, koska ei ole häpeää

Vaikka Enbuske on kokenut, noussut, vajonnut ja noussut taas, ei teoksessa ole minkäänlaisia häpeän sävyjä. Tarinan nuotti on hyvin inhimillinen, oppiva ja jossain määrin nousujohteinen. Enbusken elämä noudattaa kummallisesti romaanin kaarta. On alku, keskikohta ja loppu. Minuun vetoaa aina tarina, jossa henkilö oppii itsestään uutta ja kasvaa vielä aikuisenakin uusiin mittoihin. Arvostan myös sitä, että omaa elämää ei hävetä, eikä siitä kertominen kaikkine kivenkoloineen synnytä mitään tarvetta peitellä. Jos samalla henkilöllä on huumeongelma sekä vahva uskoontulemisen kokemus, on siinä välissä varmaan tapahtunut paljon.

Enbusken kuva, joka minulla kirjan aloittaessa oli, muuttui täysin. Koska kyse on Enbuskesta, en usko sen kiinnostavan häntä pätkääkään, mutta sanonpahan, että nyt pidän Tuomaksesta enemmän kuin ennen kirjaa. 

Tuomas Marjamäki - Tuomas Enbuske, elämänkerta [sic]

Docendo, 2025

Äänikirja

Sattumakuuntelu

Kirjahaaste 3/25 "Nordic noir" - Satu Rämö, Tinna

 

Kuvaaja: Taru Jouhkimo

Okei, tunnustan. Olen Satu Rämö sekä Hildur -fani. Sarjan kaikki osat löytyvät omasta kirjahyllystä ja uusin versio on aina ostolistalla ennakkomyynnistä. Alkujaan innostuin Hildur-sarjasta hieman jälkijunassa vasta toisen osan kohdalla, mutta kirjat olen tainnut kyllä lukea kronologisessa järjestyksessä.

Eikä Tinna petä odotuksia. Sarjan taso säilyy tasaisena ja jopa nousujohteisena. Ihmettelen suuresti Rämön kykyä kuljettaa pitkää metatarinaa kirjasta toiseen läpi kirjasarjan. Pitkä tarina kulkee päähahmojen mukana tasaisesti, mutta jokaiseen kirjaan löydetään koukku, jota ei edellisessä kirjassa voinut aavistaa. Rämö on ainoita kirjailijoita, jotka pystyvät pitämään pitkän juonen kiinnostavana ja tuoreena sarjan osasta seuraavaan. Tuollaista mielikuvitusta tällainen tusinatarinoija kadehtii (sillä hyvällä tavalla!)

Olen pohtinut todella paljon, miksi Satu Rämö on kirjailijana omaa luokkaansa - ja hän sitä todella on. Tinna myi pelkästään avausviikonloppuna yli 50.000 kappaletta, mikä on Suomen kokoisessa maassa valtava määrä. Sen lisäksi kirjaa myydään äänikirjana niin, että paikka ykkösenä on aika lailla sementoitu aina sarjan seuraavan osan ilmestymiseen saakka. Jotain poikkeuksellista tässä siis on.

1) Hahmogalleria

Hildur-maailma koostuu sopivasta määrästä päähahmoja, joilla on selkeä yhteys toisiinsa. Hahmojen rooli ja painotus kirjojen välillä vaihtelee hieman, mistä tulee fiilis, että samaa dioraamaa valaistaan eri kulmista. Se pitää kirjat erilaisina suhteessa toisiinsa ja toisaalta taas antaa hahmoille eri tavalla nostetta. 

Hahmot ovat uskottavia, tuntevia ja eläviä. Minulle on tärkeää, että lukiessa voin piirtää hahmosta kuvan omaan päähäni ja Rämön kirjoissa hahmot ovat vahvoja mielikuviltaan. Sen vuoksi en voi katsoa Hildur-sarjaa ollenkaan televisiosta. Tv-sarjan hahmot eivät vastaa omia mielikuviani ja jotain menee rikki. En myöskään halua nähdä alkuperäisen käsikirjoituksen silputtua versiota tv-versiona. Kirjat toimivat parhaiten, koska niissä juonen pienet nyanssit elävöittävät tarinaa. Tv-käsikirjoitus on noista käänteistä vain valju karsinta.

Tunnepuolen kuvailussa on aina vaarana se, että hahmojen ajatukset annetaan lukijalle liian pureksittuna. Hyvässä tunneilmastossa lukijan mielikuvitukselle jätetään tilaa ja mahdollisuus hoksata henkilöiden ajatusmaailmaa. Tämä on omassa kirjoittamisessa yksi helmasyntejä. Kohtelen lukijaa liian yksinkertaisena ja syötän sanat sekä tunteet turhan valmiina. Asia, josta koetan kovaa vauhtia päästä eroon.

Päähahmojen lisäksi kirjoissa on sekä vakituisia sivuhahmoja (esim. Reykjavikin poliisista) sekä totta kai jokaisen osan spesifit hahmot, jotka liittyvät ykköstarinaan. Vaikka islanninkielisten nimien muistaminen (ja pelkkä lausuminen mielessä) on välillä tuskaa, erottuvat hahmot toisistaan, eikä määrää ole liian paljon. 

2) Metatarina

Hildurin suurin vahvuus pitkässä metatarinassa, joka kulkee kirjasta toiseen elävänä, muuttuvana ja silti linjakkaana. Metatarina on aikoinaan alkanut siitä, että Hildur selvittää kadonneiden ja kuolleeksi luultujen siskojensa kohtalon ja jatkuu siitä oman äidin sekä Jaakobin tarinoilla. Koko ajan metatarina kulkee rinnakkain ykkösjuonen rinnalla ottamatta turhan paljon tilaa, mutta pitämällä kokonaistarinan sopivan leveänä.

Noin pitkää ja onnistunutta metatarinan juoksutusta en ole aiemmin lukenut missään. Juonenkäänteitä ei pysty ennakoimaan, eikä tarinan lopputulos ole varmaan kirjailijalle itselleenkään vielä selvää. Kirjoittajan pään täytyy olla todella vahva, että tuon kaiken pystyy hallitsemaan uskottavasti ja kiinnostavasti. Mielelläni kurkistaisin Rämön muistikirjaan, johon tuo pitkä juoni on skaalattu.

3) Islanti

Hildur-sarja ei toimisi Suomessa, eikä se toimisi missään muualla kuin siellä, minne se on piirretty. Islannista on tullut yksi kirjojen päähahmoista. Tarinassa maalataan kuvaa karusta, armottomasta, mutta myös kauniista maasta, jossa tapahtuu outoja asioita. Luonnon, kulttuurin tai ihmisten erilaisuutta ei peitellä, vaan siitä tehdään juonelle ruokaa. Kirjoihin on myös sopivasti hämmennetty islantilaista tarustoa, josta löydetään pääjuoneen mausteita. 

Maata ja maastoa kuvaillaan niin uskottavasti, että luulen kirjailijan kävelleen kaikki tapahtumapaikat yksi kerrallaan läpi ja piirtäneen hahmot maastoon. Rämö on tehnyt vähintään oman osansa Islannin matkailunedistämisen hyväksi ja toivottavasti maa älyää palkita hänet jonkinlaisella kulttuuri-matkailu-mitalilla. 

4) Satu Rämö

Koska fanitan Satu Rämön kirjoja, seuraan häntä myös somessa. Kirjailijan somepreesens on näkyvä, mutta se on aito, rehellinen ja lämmin. Edelleen Satu Rämö tuntuu aidosti ihmettelevän, miten nämä kirjat nyt näin suosittuja ovat. Mutta se ei silti estä häntä tekemästä somea henkilökohtaisella otteella ja näyttämästä kuvia omasta elämästä. Suuri kirjailija ei siis piiloudu suosion viitan sisään, vaan jatkaa olemista entisenlaisena.

Ja voin sanoa, että harva tuon tason kirjailija tekee samanlaisia kirjastovisiittejä kuin Satu Rämö. Hän kiersi kirjastoja niin pienillä paikkakunnilla, ettei joka paikassa ole edes katuvaloja. Se kuvastaa sitoutumista kirjailijan työhön ja sitä, että lukijoista on aidosti kiinnostunut. Harmittelen, etten päässyt näkemään Rämön visiittiä Lappeenrannassa. Hän on ehdottomasti tyyppi, jonka haluaisin tavata livenä.

***

En paljasta Tinnan juonesta mitään. Sanon vain, että kirja osuu sarjansa jatkoksi upeasti ja kirjojen laatu ei laske, vaikka sarja pitenee. Islannissa tapahtuu taas kummia ja Hildur sekä kumppanit selvittävät hankalimmatkin rikokset. Mukana ovat tutut hahmot, joiden elämä jatkuu eteenpäin siitä, mihin ne ovat edellisessä osassa jääneet. Kun nimeä katsoo, ei tarvitse arvailla, kenen näkökulmasta metatarinaa tällä kertaa katsotaan.

Antoisia lukuhetkiä!

Satu Rämö, Tinna

WSOY, 2025, 406s.

Harkittu ostos

Kirjahaaste 2/25 "kotimainen dekkari" - Petja Lähde; Yksi neljästä

 

Kuvaaja: Taru Jouhkimo

Selailin paikallisen kirjakaupan ale-laaria ja sieltä pienen satunnaisotannan kautta valitsin Petja Lähteen esikoisdekkarin ”Yksi neljästä” vuodelta 2023. Kyseessä on Terhi Nuora -sarjan ensimmäinen osa, joten se oli hyvä paikka aloittaa, jos tarina lähtisi vetämään ja henkilöt kiinnostamaan enemmänkin. Sarjaa on tähän mennessä kirjoitettu kolme osaa.

Kirjailija Lähde oli minulle entuudestaan tuntematon henkilö. Pienellä googeloinnilla selvisi, että taustaa löytyy käsikirjoittajana, näyttelijänä ja ylipäätään taiteen monitaiturina. Taiteen tekeminen ammattina luo totta kai kirjalle myös ennakko-odotuksia. Lisäksi kustantaja kuvaa kirjaa "kansainvälisen tason dekkariavaukseksi". 

Kirjan päähenkilö on karvan alle viisikymppinen rikosetsivä Terhi Nuora sekä hänen tiiminsä, jota johtaa kylmäkiskoinen Simonen. Hahmoista on tehty hieman turhan karikatyyrimaisia ja osin jopa epäuskottavia. Nuoran kyvyt nähdään hieman jerrycottonmaisen ylivoimaisina muihin verrattuna.

Juoni koostuu lyhyesti siitä, että väkivaltaryhmän käsiin tulee outoja kuolemantapauksia, joita ei aluksi tunnu yhdistävän mikään. Murhien välinen yhteys paljastuu pala kerrallaan. Kirjan kakkosjuonena ratkaistaan nuoren tytön tekemää henkirikosta, jonka motiivit tuntuvat vääriltä. Nämä kaksi tapausta kulkevat läpi kirjan rinta rinnan.

Metatarinana kirjassa on päähenkilö Nuoran ja hänen poikansa välinen ristiriita. Nuora on yksinhuoltaja, joka ei ole paljastanut pojalleen tämän isän henkilöllisyyttä. Tästä tulee ymmärrettävä juopa parikymppisen nörttipojan ja poliisiäidin välille. Tuota juonta kuljetellaan tarinan mukana hyvin. Ja oletan, että samaa metatarinaa jatketaan sarjan seuraavissa osissa.

Tarina itsessään on dekkaristoon sopiva. Juoni kulkee tasaisesti eteenpäin ja hahmogalleria pysyy uskottavan kokoisena ja ymmärrettävänä. Juonen loppuratkaisu ei ole kokonaan ennakoitavissa, vaikka jotain pystyy päättelemään jo hyvissä ajoin. 

Minua kirjassa häiritsevät henkilöiden keskinäisen kemian turhan raju tunteellistaminen. Rikosetsivä tuntuu itkevän koko ajan ja jos ei itke, niin murehtii läheisyydenkaipuutaan. Ympäristönä Helsinki osuu tarinaan osuvasti. Paikkoja kuvaillaan riittävän paljon ja tarinat käänteet osuvat ympäristöön hyvin.

Noin sadan sivun kohdalla mietin vielä, että jätän kirjan kesken, kun tarina ei jotenkin ottanut syttyäkseen täyteen liekkiin – mutta viisikymmentä sivua myöhemmin ei kirjaa enää hennonut jättää lukematta, koska lopputuloksen halusi saada selville. Juonta siis osattiin kuljettaa siten, että loppuratkaisun jäi kiinnostamaan. Omana periaatteena on, että sataa sivua pidemmälle en kirjaa lue, jos se ei ala vetämään. Nyt mentiin siis tosi rajoilla.

Sen verran kirja jäi omaa mieltä kutkuttelemaan, että luen kyllä toisenkin osan, kun vastaan tulee. Ei tämä dekkarina mikään suuri elämys ollut, mutta luin sen irvistelemättä loppuun, enkä kieltäydy seuraavistakaan.  

Petja Lähde, Yksi neljästä

Gummerus 2023, 303 sivua

Ostettu kirjakaupan alekorista sattumalöytönä

Ps. Kuten blogin kuvituksesta näkyy, niin jätän kuvaamisen muille tästä eteenpäin. Kuvituskuva on tyttäreni Tarun ottama ja jälki peittoaa omat räpellykseni mennen tullen.

Kirjahaaste 1/25 "Urheiluelämänkerta" - Björn Borg, Sydämenlyöntejä

Björn Borg on ruotsalainen tenniksenpelaaja, jonka aktiivinen peliura osuu 1970- ja 80-lukujen vaihteeseen. Urheiluihmiset tuntevat hänet viidestä peräkkäisestä Wimbledonin voitosta vuosina 1976-1980 ja nuoremmat lähinnä hänen nimeään kantavasta alusvaatemallistosta.

Borg oli ensimmäisiä ruotsalaisia urheilun superjulkkiksia ja samoin ensimmäisiä tenniksen superjulkkiksia, jotka tulivat tunnetuksi vähintään yhtä paljon kentällä kuin sen ulkopuolella. Tennisvoittojen lisäksi hänestä on luettu uran jälkeisten huumeongelmien sekä epäonnistuneiden liiketoimien vuoksi. 

Paljon miehestä kertoo se, että hänet on Ruotsissa palkittu vuonna 2000 vuosisadan ruotsalaisena urheilijana.

Ammattiuran jälkeen Borg on pelannut paljon näytösotteluita ja toiminut mm. Rolexin mainoskasvona. Oikeudet omaan nimeensä ja nimeä kantaneeseen tuotemerkkiin Borg on myynyt jo vuosia sitten eli kalsarikuningas ei nykyisistä tuotteista saa mitään muuta kuin lisää julkisuutta.

Intiimi teos, joka on kirjoitettu leveällä pensselillä

Kirja on kirjoitettu kronologisessa järjestyksessä minä-muodossa. Itse tykkäsin siitä, että lapsuuteen ei ole turhaan kulutettu sivuja, vaan painopiste on aktiivisessa tennisurassa ja sen jälkeisessä elämässä. Monesti elämänkerroissa suotta uhrataan sivuja sinällään merkityksettömälle lapsuudelle ja tämä tehdään tärkeämpien tapahtumien kaventamisella.

Kirja kattaa koko Borgin elämän. Tennisura loppuu noin kirjan puolessavälissä ja sen jälkeiselle elämälle on annettu riittävästi tilaa. Varmaan siksi, että se on vähintään yhtä kiinnostavaa kuin pelaaminen. Kirjaa ei ole kirjoitettu vain tennisfanaatikoille, vaan ylipäätään urheilusta ja urheilujulkisuudesta kiinnostuneille.

 Kirjan heikko puoli on siinä, että yksittäisille peleille tai turnauksille annetaan jopa liikaa tilaa. Tosin mielenkiintoa lisää se, että Borg ei sinällään kuvaile vain pelejä, vaan myös omia tunnetilojaan turnauksissa.

Kirja menee muutenkin paljon tekijän pään sisään. Se kertoo tunteista koko väriskaalalla oikeastaan mitään peittelemättä. Tiettyä häveliäisyyttä on nähtävissä esim. henkilökohtaisten ongelmien tai avio-ongelmien kuvauksessa, mutta mitään ei kirjasta ole jätetty pois. Suomalaisittain hauska piirre on peittelemätön kuvaus siitä, että kun rahaa on, sitä myös käytetään. Eikä kyse ole retostelusta, vaan erilaisesta suhtautumisesta ja avoimuudesta rahan suhteen. 

Kokonaisuutena tennislegendan elämä on ollut vaiherikas ja monipuolinen. Kirjasta jää sopivan intiimi ja inhimillinen vaikutelma, joka kertoo, ettei menestyjien elämäkään ole pelkkää onnea. Tekstistä paistaa, että omia ongelmia on ruodittu terapiassa ja ennen kirjan kirjoitusta ongelmien kanssa on tehty sinunkaupat.

Tenniksen ensimmäinen superjulkkis

Borgin peliura osuu aikaan, jolloin televisiointi ja etenkin kaapelitelevisiot ottivat isoja askeleita. Se teki tennistähdistä urheilun superjulkkiksia. Borgin jälkeen (osin samaan aikaan) osuivat oman lapsuuteni suuret tähdet, kuten John McEnroe ja Ivan Lendl, joiden jälkeen oli Boris Beckerin ja muiden vuoro. Hämmentävää on, että rahaa tenniksessä itsessään ei vielä 70-luvun lopussa liikkunut. Suurimmat tienestit Borgkin on tehnyt omalla naamallaan ja yhteistyökumppanuuksilla.

Hyvää intiimi kerrontatyyli ja peittelemättömyys, huonoa häveliäisyys

Kirja sopii kahteen eri lukijatyyppiin. Urheilusta ylipäänsä ja etenkin tenniksestä pitävät saavat kirjasta paljon irti. Henkilögalleria koostuu tenniksen ensimmäisistä kovista nimistä ja osuu aikaan, jolloin koko lajista tuli näkyvä myös alempiin kansankerroksiin. Itse pelistä tai treenaamisesta ei juuri puhuta, mutta mielenkiintoista on lajin nousu näkyväksi.

Kirja sopii myös ihmisille, joita kiinnostaa Borgin tennisuran jälkeinen puoli. Nykynuorille Björn Borg ei ole tuttu tenniskentiltä, vaan kalsarinsaumasta. Kirja valottaa sitä, miten nimi sinne kuminauhaan on päätynyt sekä sitä, millaista julkisen urheilijan elämä on – nousuineen ja laskuineen.

Itse tykkäsin intiimistä minä-muotoisesta kirjoitustyylistä. Sinällään kirja on aika tavallinen, eikä tule jäämään vuosien päästä sen erityisemmin mieleen. Ehkä osin siksi, että siitä puuttuu kontrastit. Ongelmista ja alamäistä puhutaan ja ne paljastetaan avoimesti, mutta tietty syvempi kaivaminen niistä puuttuu. Kirja ei sinällään jätä kysymysmerkkejä, vaan kirjan luettua kyllä tulee olo, että henkilöön on päässyt tutustumaan. 

Kokonaisuus menee vähän tasolle ”ihan hyvä +”

 

Björn Borg; Sydämenlyöntejä

Siltala -kustannus

360 sivua

Kirjaston uutuushylly - sattumapoiminta

Uusi alku ja lukuhaaste-25 vuodelle 2026

Sivujen sisältä -blogi aktivoituu taas

Olen jo pidemmän aikaa haaveillut ja suunnitellut, että teen paluun kirjoista kirjoittamisen pariin. Toisinaan kirjoista jää keskusteleva fiilis, jonka haluaisi jakaa jonkun muun kanssa. Ja paljon on teoksia, joita tekisi mieli myös suositella (tai miksei joskus varoittaa huonommista kappaleista). Nyt teen sitten "kunniakkaan paluun" kirjojen pariin.

Kirjoittelin tätä blogia Ra(s)kaan keski-iän rinnalla jonkin aikaa, mutta sitten tämä omasta elämästä horiseminen vei voiton, eikä aika riittänyt kahden blogin ylläpitoon. Elämäntilanne oli toinen, tavoitteet olivat toisenlaiset ja into ylipäätään kirjalliseen tuotantoon oli toisenlaista. Nyt koetan suorittamisen sijaan tuottaa vain iloa.

Tällä kertaa otan vähän kevyemmän asenteen. Teen kirja-arvioita, ehdotuksia sekä muuta tähän kirjahaasteeseen liittyvää tuonne kirjablogin puolelle. Pidän Ra(s)kaan keski-iän edelleen omasta elämästä kertovana tarinapäiväkirjana.

Kirjoitusharrastus innostaa lukemaan

Syynä tämän kirjablogin ylläpitoon löytyy osin omasta kirjoitusharrastuksesta. Oman kirjoittamisen myötä kiinnostus kotimaiseen kirjallisuuteen ylipäätään on kasvanut ja mielelläni tarjoan oman ääneni kaltaisilleni kirjoittajille. Toivottavasti saisin blogille lukijoita lukijoiden lisäksi tyypeistä, jotka itse kirjoittavat. 

On tunnettu fakta, että kirjoittamaan oppii lukemalla - ja kirjoittamalla. Tässä blogissa pääsen ruokkimaan molempia puolia itsestäni. Toivon mukaan pääsen täällä jopa esittelemään omia kirjoitustekeleitäni. Ainakin otan tähtäimeen itseni kaltaiset esikoiskirjailijat, joille oletettavasti kaikki julkisuus ja näkyvyys on hyvästä. 

Lukuhaaste-25

Puolittaisena uuden vuoden lupauksena annoin ainakin itselleni valan, että aion tänä vuonna panostaa (ainakin viime vuotta) enemmän ihan fyysisten kirjojen kuluttamiseen. Kiireen ja laiskuuden vuoksi kirjat ovat jääneet viime vuosina vähän taka-alalle. Ja fyysisen kirjan sijaan olen itsekin kuluttanut äänikirjoja, jotka täyttävät kyllä paikkansa jossain määrin kirjallisuuden kuluttamisessa, mutta eivät ihan pääse perinteisen paperikirjan tasolle. Äänikirjoja ei tähän haasteeseen sotketa sitten ollenkaan.

Ja koska olen mukavuudenhaluinen ja perusluonteeltani helppouteen pyrkivä, ovat kirjavalintani turhankin usein suhteellisen helppoja. Luen kyllä sujuvasti faktaa ja fiktiota sekaisin, mutta en nykyisin juurikaan pakota itseäni mukavuusalueeni takalaidoille. Tulee liikaakin luettua top-listojen kärkinimiä, tuttuja dekkaristeja tai sitten varmasti mielenkiintoisia elämänkertoja. 

Päätin siis rakentaa itselleni pienen lukuhaasteen vuodelle 2026. Kun Threadsiä lukee, huitelevat ihmisten vuoden lukuhaasteet jossain sadan ja kahdensadan kirjan välissä ja jopa yli. Minulle sellainen maraton-urakointi on aivan liikaa. Tuossa tahdissa oma kirjoittaminen ja tekstin tuottaminen alkaisivat väkisin kärsiä ja lukemisestakin tulisi turhan pakotettua. 

Laskin, että jos annan kullekin kirjalle kaksi viikkoa aikaa, ehdin vuoden aikana lukea noin 25 kirjaa. Kaksi viikkoa on lisäksi pitkä aika lukea vähän laajempikin teos (tai sitten jos alla on lyhyt teos, voi siitä ylijääneen ajan käyttää pidempään tai vaikeampaan kirjaan). Ja totta kai tämä lukuhaaste tarkoittaa luettujen kirjojen minimimäärää, eikä suinkaan pistettä, minkä jälkeen lukemisen voi lopettaa. Tavoite on aktivoida ja kannustaa, eikä pelkästään pakkosuorittaa.

Oheisen pohdinnan tuloksena syntyi yllä nähtävä 5X5 bingoruudukko, johon on kerätty kirjat aihealueittain. Kirjat on jaettu suunnilleen 50/50 tieto- ja kaunokirjallisten teosten kesken, jotta siitä löytyisi kaikenlaista lukuintoa ruokkivaa materiaalia. 

Taulukon kirjat voi lukea mielivaltaisessa järjestyksessä, eikä aikataulua ole muuten sidottu kuin, että homma on oltava tehtynä vuoden 2026 loppuun mennessä. Tähän vapaavalinnaisuuteen vaikuttaa myös se, että joillakin kirjoilla voi kirjastossa olla pitkätkin varausajat, jolloin niiden saaminen itselle luettavaksi on enemmänkin arpapeliä. 

Tässä haasteessa määrää olennaisempi asia on, että lukeminen säilyisi aktiivisena läpi vuoden sekä se, että lukeminen olisi mahdollisimman monipuolista. Odotan, että kun hieman pakotettuna luen myös mukavuusalueelta tulevia teoksia, ne antavat sopivia ahaa-elämyksiä löytää itselle uudet rajat mukavuudelle. Sen lisäksi pienet pelisäännöt pakottavat etsimään kirjoja eri tavalla kuin tähän saakka. 

Lukuhaaste-25 pelisäännöt

1) Tavoitteena on lukea vuoden 2026 aikana yhteensä vähintään 25 kirjaa taulukon mukaisilta aihealueilta. Yksi kirja vastaa yhtä taulukon ruutua.

2) Tähän haasteeseen hyväksytään vain fyysinen, luettava, kirja tai e-kirja. Äänikirjaa ei haasteen suorittamisessa saa käyttää.

3) Teokset on luettava kokonaan alusta loppuun saakka. Puolittain luettu teos ei suoritukseksi kelpaa, ei vaikka vetoaisit teoksen arvioitua heikompaan tasoon tai elämää suurempaan kiireeseen.

4) Kirjat saa lukea vapaasti valittavassa järjestyksessä. Samaan ruutuun saa lukea kuinka monta kirjaa haluaa, mutta jokaisesta ruudusta pitää löytyä vähintään yksi teos.

5) Kukin kirja saa kuulua vain yhteen kategoriaan. Yhdellä kirjalla ei saa ruksia yhtä ruutua enempää, vaikka se osuisikin moneen eri kategoriaan.

6) Joissakin ruuduissa on tarkemmin määritelty ajanjakso (ilmestymisvuosi), jolta kirjan julkaisu on löydyttävä tai joku muu määritelmä (esim. palkintoehdokkuus). Nämä ovat kiveenhakattuja ja rangaistuksen uhalla noudatettavia asioita (vaikkeivat oikeasti olekaan).

7) Lukeminen ei ole vakava asia, eikä tämä haastekaan saa olla sellaista. Teoksia saa sopivasti taivutella sopimaan kategorioihin, jos muuten sopivaa teosta ei löydy.

8) Tästä haasteesta, kirjoista sekä lukemisesta on sopivaa, jopa suotavaa, keskustella somessa, ystävien kesken tai vaikka työpaikan kahvipöydässä.

9) Annan omia vinkkejä kuhunkin kategoriaan, mutta ne ovat vain yhden keittiösosiologin mielipiteitä, joita ei tarvitse sen enempää noteerata.

10) Ilmoittaudu mukaan haasteeseen ja ota kaveri mukaan!

Tällaisia kirjoja on tarkoitus lukea - tarkennukset kategorioittain:

Kotimaisen esikoiskirjailijan teos. Tähän kelpuutetaan vuosien 2025-2026 aikana julkaistut esikoiskirjat. Teoksen laadulla ei sinällään ole merkitystä - julkaisuvuosi sekä se, että kirja on kirjoittajan ensimmäinen, merkitsevät. Tässä tuetaan kotimaista esikoiskirjallisuutta - jos voitte, niin ostakaa tuo teos omaksi, niin tuette samalla jonkun kirjoittajan harrastusta - ja unelmaa.

Teos vieraalta mantereelta: Liiankin usein tulee valittua teokset Euroopasta tai Pohjois-Amerikasta. Sieltä tulee toki suurin osa tuotannosta, mutta myös arvomaailma on meille helpommin ymmärrettävää. Tähän ruutuun haetaan kirjaa, joka on kotoisin Aasiasta, Afrikasta, Etelä-Amerikasta (ja okei - myös Australia käy). Ajatuksena on, että kirjan kautta on hyvä tutustua hiemaan itselle vieraampaan arvomaailmaan ja kirjoitustyyliin. 

Back to teens - nuorten kirja, josta lukeminen alkoi: Mikä sinulle oli se kirja, joka sytytti kipinän lukemiseen? Nyt on aika palata etsimään Viisikoita, Tarzaneita, Kolmea etsivää tai vaikka Tiina-kirjoja. Miltä nuo kirjat tuntuvat aikuisena ja vieläkö pääset siihen fiilikseen, kun lukeminen vei mennessään?

Tiedekirja: Joskus tekee hyvää sivistää itseään. Lue kirja, joka on puhdasta faktaa ja joka kertoo jostain vakavammasta. Aihealue voi olla historiaa, biologiaa, maantiedettä tai vaikka sosiologiaa. Poistu hetkeksi kaunokirjallisuudesta ja lue vähän karumpaa faktaa. 

Kulttuurielämänkerta: Tähän kuuluvat näyttelijät, ohjaajat, käsikirjoittajat tai vaikka kirjailijat. Kenen eletty elämä kiinnostaa niin, että haluat lukea hänen koko tarinansa? 

Kirjallisuuden kiistaton klassikko: Yhdelle se on Bukowski, toiselle Dostojevski. Lue kirja, joka on kestänyt aikaa ja jonka tietää sinun ja äitisi lisäksi myös naapurin Pena. Lue kirja, jonka "jokainen tietää". Jos puistattaa, hylkää venäläiset klassikot ja valitse vaikka Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie - on se klassikko sekin.

Historiallinen romaani: Kahlaa läpi kaunokirjallinen teos, joka on jollain tapaa sidottu historiaan ja sen tapahtumiin. Minulle tämä tarkoittaa Ken Folletia, Jukka M. Heikkilää, Conn Igguldenia, Leon Urisia tai Anthony Beevoria. Tärkeintä on kirjan historiallinen konteksti ja jonkinlainen sidos oikeasti elettyyn elämään. Nämä tuppaavat yleensä olemaan sellaisia tiiliskiven paksuisia, joten varaa aikaa hieman enemmän.

True crime -kirja: Onko se Immu vai Nacci? Olipa kuka tahansa, mutta tässä kirjassa pitää haista kongitarinat ja maistua huumekaupasta istuttu kakku. True crime on tietokirjallisuuden uusimpia muotivirtauksia ja tähän sopivia ehdokkaita pitäisi löytyä helposti. Tämähän on siitä hauska kategoria, että kirjoittajat edustavat lain molempaa puolta, rosvoa tai poliisia.

Poliitikko-elämänkerta: Jos edellisessä istuttiin linnassa, niin tavallaan tuomio se on tämäkin. Päähenkilö saa olla kotimainen tai ulkomainen, mutta meriitit on oltava haettu joltain politiikan foorumilta. Kukaan ei kiellä lukemasta Caesarista tai Kaarle Suuresta, mutta voi se olla Ben Zyskowiczkin.

Dekkari-klassikko: Dekkarit ovat ylipäätään todella kova kategoria, jossa suomalaiset kirjailijat kunnostautuvat nykyisin kovalla tasolla. Meillä on nippu niin kovia kirjoittajia, että Keski-Euroopassa tunnetaan genre Nordic noir. Mutta nyt ei mennä siihen. Tällä kertaa pitäisi kirjan olla klassikko-ainesta. Arsene Lupin, Sherlock Holmes, Maigret....no Vareskin passaa. Klassikon status on aina hieman häilyvä käsite.

Urheilu-elämänkerta: Yksi henkilökohtaisista suosikeistani. Miksi joku urheilija nousee huipulle, kun sata muuta ei pääse edes ykkösdivariin. Urheilijoiden elämä on kiinnostanut aina ja siihen tarjokkaita kirjoitetaan joka vuosi enemmän. Ajan henki on se, että ensimmäiset elämänkerrat kirjoitetaan jo kolmekymppisenä, kun ura on kesken ja sen jälkeen tekstejä tarkennellaan sitä mukaa, kun ura joko etenee tai tuhoutuu. Älä anna lajin olla este - ja jos olet rohkea, etsit päähenkilön lajista, jota et edes ymmärrä.

Eepos:  Eepos on käsitteenä vähän hankala. Tässä tapauksessa se on kansantarustoon kuuluva, runollinen kokonaisuus, joka pitää sisällään sankareita ja taistelua hyvän ja pahan välillä. Tunnetuimpia eepoksia lienevät Ilias ja Odysseia, Gilgames tai suomalaisten oma Kalevala. Minusta taas eepoksen tunnusmerkin täyttää vaikka Vänrikki Stoolin tarinat. Hyvä listaus eepoksiksi kelpaavista löytyy wikipediasta

Nordic noir -dekkari: No okei - tunnustan.... Keksin tämän kategorian, että pääsen lukemaan Satu Rämön Tinnan ja kirjoittamaan siitä blogiin. Mutta onhan tämä käsitteenä huikea. Synkkää, murhamaista dekkaripeltoa, jotka kynnetään Suomessa ja muissa pohjoismaissa. Niin laadukasta tekstiä, että sille on annettu oma alakategoria. Kyse on siis pohjoismaisista dekkareista, joissa selvitetään hieman erikoisia, makaabereja ja synkkiä rikoksia. Tästä ei pelkällä murhalla selviä. 

Tämän haluan lukea uudestaan: Tee kunniakas paluu kirjalliseen historiaasi. Ota käteen kirja, joka on jäänyt mieleen. Lue uudestaan ja mieti, miksi se teki vaikutuksen silloin ensimmäisellä kerralla? Ja mitä uutta löydät kertaalleen kalutusta romaanista? Tähän minulla on ehdokkaita koko kirjahyllyn täydeltä.

Romantiikka- / Spicy-romaani: Tämä on minulle hieman oudompi genre, mutta samalla kategoria, joka on kasvattanut suosiotaan viime aikoina. Ymmärtääkseni kotimaisia tekijöitä on toistaiseksi vähemmän ja painopiste on enemmän käännöspuolella. Suoraan en tähän montaa ehdokasta osaa vielä antaa, mutta kunhan ruutu tulee ajankohtaiseksi, niin lupaan syventyä tähänkin.

Kotimainen dekkari: Valikoima on valtava ja taso on kova, mutta pliis lukekaa tuoreempien, eikä ehkä niin tunnettujen tekijöiden dekkareita. Tämä on yksi eniten kasvavista kirjagenreistä. Laaja tarjonta nostaa tasoa ja antaa mahdollisuuden valita oman maun mukaisia kirjoja. Ehdottomasti yksi niistä kategorioista, joita itse odotan. 

Self help kirja: Tämäkin on genre, joka kasvaa ja kehittyy. Tarjontaa tulee joka puolelta maailmaa ja apua löytää melkein mihin tahansa sitä tarvitsee. Ajatuksena minulla on etsiä kirja, joka opettaa ajattelemaan asioista uudella tavalla, antaa henkiseen hyvinvointiin avaimia tai valaisee jonkun vieraamman kulttuurin ajatusmalleja. Ensimmäisenä mieleen tulee japanilaisten ikigai -teokset tai omasta kirjahyllystä löytyvä David Gogginsin "Läpi harmaan kiven", jota en ole saanut vielä ensimmäiseen puoleen vuoteen aloitettua.

Finlandia-ehdokas: Pidetään tämä kategoriassa sen verran tuoreena, että lokeroon kelpuutetaan Finlandia-ehdokkaat tältä vuosikymmeneltä. Lista ehdokkaista (ja voittajista) löytyy täältä

Muusikko-elämänkerta: Tämä kategoria on täyttä rockia....tai iskelmää...tai melkein mitä tahansa musiikiksi laskettavaa. Olipa soittaja kitaristi tai laulaja, niin joukkoon kelpuutetaan kuka tahansa leipänsä musiikilla tienannut. Omia suosikkeja ovat 1970- ja 80-lukujen rock-jumalat, joista onneksi julkaistaan joka vuosi jotain uutta.

Sotakirja: Jokainen on lukenut jonkun Lehväslaihon tai MacLeanin. Sotakirjat ovat vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen etenkin isänpäivien vakiotarjontaa. Tähän voidaan kelpuuttaa joko sotaromaani tai sodasta kertova tietokirja - kunhan kranaatit räjähtää, konekiväärit laulaa ja veri lentää. 

Runoteos: Jos oli spicy-kirjallisuus outoa, niin ei ole kovin tuttua kotimainen runouskaan. Mutta tulta päin, sanoi palomies. Eli mielelläni tartun kotimaiseen runouteen ja saattelen itseni säkeiden siivin kohti uutta. Tässä ei runouden julkaisuvuodella ole merkitystä, vaan pelkästään sillä, että kirja on runoja täysi. 

Huumorikirja: Ennen oli Paasilinna, nyt on Vuorinen. Huumori on mainettaan herkempi laji, josta julkaistaan suhteellisen vähän kirjallisuutta. Minä olen kyllä Vuoriseni lukenut ja huutonauranut milloin missäkin epäsopivassa paikassa. Juha Vuorisen lisäksi annan vahvan suosituksen Haminalaisen Jari Nenosen kirjoille. Niiden löytämiselle varmin paikka on kirjaston huumoriosasto.

Julkkiselämänkerta: Tämän päivän yksi kohisten kasvavista kirjatrendeistä on julkkiksista julkaistavat elämänkerrat. Julkkis on ihminen, joka on tunnettu ei mistään ja joka on elämässään saavuttanut statuksen, jossa hänet tunnetaan siitä, että hänet tunnetaan. Nämä kirjat kirjoitetaan silloin, kun päähenkilö on kolmenkymmenen korvilla ja saavuttanut kaiken, minkä reality tv-show:ssa pystyy. On kierretty BB:t, TIS:t; Farmit sekä parit seikkailusarjat. Ja kun uusia sarjoja ei enää kehitetä, tai naama on liian kulunut, on aika kirjoittaa elämänkerta. Keneen sinä haluat tutustua, Nikoon, Samiin, Saraan tai Anneen? Minusta tämä on valitettavan halpa kategoria, joka perustuu puhtaasti kustantajan rahastamiseen, mutta ansaitsee paikkansa tässä haasteessa siinä missä muutkin.

Antikvariaattilöytö: Tämä oli minusta mielenkiintoinen keksintö. Eli ajatuksena on hankkia kirja joko kirpparilta tai antikvariaatista. Se tarkoittaa, että kirja voi olla mitä tahansa, kunhan se on käytettynä hankittu. Tämä olkoon yllätys lukijalle itsellekin, millaiseen kirjaan etsintä päätyy. Kirjakaupan ale-kori ei tähän käy ja lisäpisteitä saa, jos löytää kirjan, jossa on edellisen omistajan omistuskirjoitus.

Myyntimenestys 2000-luvulta: Viimeisessä kohdassa mennään helppoa tietä. Kahlaa läpi tämän vuosituhannen myyntilistat ja valitse sieltä jotain sellaista, mitä muutkin ovat ostaneet. Valitse se suosituin tai vaikka seuraava, mutta ota kerrankin kirja, joka on itsestään selvästi myyntimenestys. 

Ja näillä eväillä pitäisi haaste saada suoritettua. Tervetuloa mukaan ihan jokaiselle. Toivottavasti luvassa on antoisia lukuhetkiä ja sen lisäksi mielellään keskustelua kirjoista, vinkkejä eteenpäin ja ennen kaikkea uusia löytöjä. Kirjat ovat loputon maailma, mutta joskus itseään pitää potkia tutkimaan myös niitä teoksia, jotka helposti jäävät testaamatta.