Kaksi kirjaa keskitysleiristä

Sattumalta käsiini osui kirjastossa peräkkäin kaksi kirjaa, jotka käsittelevät Auschwitzin keskitysleiriä. Vaikka luen paljon toista maailmansotaa koskevia teoksia, niin kosketuspinta keskitysleirien selviytymistarinoihin on aika ohkainen.


 Ei sillä, etteikö aihe kiinnostaisi, mutta olen löytänyt sotaan mielenkiintoisempia näkökulmia. Nämä pari kirjaa kyllä avasivat silmiä uudella tavalla.




Thomas Harding - Hanns ja Rudolf (Atena-Kustannus)




Ensiksi luin Thomas Hardingin kirjan Hanns ja Rudolf, joka kertoo tarinan siitä, kuinka toisen maailmansodan jälkeen alettiin metsästää sotarikollisiksi luokiteltuja natsijohtajia. Ennen toisen maailmansodan lopussa löydettyjä keskitysleirejä, ei sotarikollisia juuri etsitty tai haettu, mutta keskitysleirien kauheuksien paljastuminen pakotti liittoutuneet myös etsimään joukkotuhon syylliset.




Hanns ja Rudolf kertoo Auschwitzin komendantti Rudolf Hössin etsimisestä ja löytämisestä. Kirja on kirjoitettu kahdesta eri näkökulmasta, metsästäjän ja saaliin. Tarina alkaa molempien osapuolten lapsuudesta ja kertoo siis tarinan siitä, miten ensimmäisen maailmansodan sankarista Hössistä tuli lopulta Auschwitzin kuolemantehtaan komentaja ja toisaalta, kuinka Berliiniläinen juutalaispoika päätyi Britannian armeijaan ja metsästämään sotarikollisia.




Höss on mielenkiintoinen hahmo. Keskitysleirien todellisuus on pitkälti Hössin paljastama, sillä juuri Rudolf Höss toimi Nürnbergin oikeudenkäynnissä todistajana, joka kertoi julki tarinan keskitysleirien toiminnasta ja päämäärästä.




Tarina Hössistä on uskomaton senkin vuoksi, että on mahdotonta käsittää, kuinka joku voi pitää oikeutettuna ja normaalina sitä, että hänen tehtäväkseen annetaan perustaa kuolemantehdas, jonka päämääränä on tuhota yksi kansanryhmä kokonaan. Tai miten yksilö voi uskoa johonkin ideologiaan niin sokeasti, että oikeuttaa itselleen hyväksytyksi ihmisten kaasutuksen ja krematoinnin.


Kirjassa Höss kertoo, kuinka häntä harmitti se, että liiallinen työmäärä vei hänet pois perheen luota. Itse asiassa minulle jäi hämäräksi se, katuiko Höss koskaan tekojaan ennen kuin hänet hirtettiin samaisen Auschwitzin pihalle, jossa hän muutamaa vuotta aiemmin oli tuhonnut massoittain ihmisiä.


Kirjan opetus on, että ihminen on ideologialle sokea. Natsismi ei ole maailmanhistorian ainoa joukkotuhoon johtanut aate, vaan vastaavia esimerkkejä löytyy myös lähempää nykyaikaa. Toinen opetus on myös se, että paha saa aina palkkansa. Luettuani keskitysleirien tarinan, en yhtään pahoittele sitä, että vielä nykyisin natsirikollisia metsästetään, vaikka syyllisten ikä hipoo sataa.




Shlomo Venezia - Sonderkommando (Like-Kustannus)




Toinen lukemistani kirjoista on tarina leirin sisältä. Sonderkommando kertoo Shlomo Venezian oman tarinan. Kirja on kirjoitettu haastattelumuotoon ja tarinaa avataan kysymysten kautta.




Sonderkommandot olivat keskitysleirien vangeista valittuja juutalaisia, joiden tehtävänä oli hoitaa tuhottavien vankien saattaminen kaasukammioon ja kaasutettujen ruumiiden kerääminen, polttaminen ja tuhkien sirottelu. Tänä päivänä ei voi edes kuvitella, että tuollaisesta kokemuksesta voi selvitä järjissään.




Suurin osa sonderkommandoista tapettiin leirissä, sillä natseilla oli luonnollinen tarve hävittää todisteet kiistatta sairaasta tavoitteesta tuhota koko juutalaisten ihmisryhmä. On suoranainen ihme, että Venezia pelastui.


 Minulle nousi kylmät väreet siinä kohden, kun Venezia kertoo, että pahimmillaan keskitysleirissä tuhottiin vuorokaudessa yli 1500 ihmistä juna-aseman ja tuhkauksen välissä. Määrä on käsittämättömän suuri.


Shlomo Venezia kertoo myös selviytymisen tuskasta - siitä, että hän kokee häpeää ja huonoa omaatuntoa, että selvisi. Uskomatonta, että leirin vanki siis katuu. On syytä tässäkin sanoa ääneen, että vaikka sonderkommandot osallistuivat leirin tuhoamiskoneiston ylläpitoon, he olivat leirin toimintaan täysin viattomia. Mikäli valittu vanki ei olisi suostunut sonderkommandoksi, niin seurauksena olisi ollut oma vuoro kaasukammiossa eli vaihtoehtoa ei käytännössä ollut.


Kirjan pahin anti on se, mitä ei ääneen sanota. Se, kuinka pahatkin asiat normalisoituvat, kun on pakko. Kuinka ihminen voi turtua siihen, että saattelee perheitä kaasukammioon tapettavaksi ja koettaa rauhoitella kohtaloaan odottavia uhreja. Tai kuinka joku voi polttaa ihmisiä uunissa vuorokauden ympäri jatkuvalla syötöllä. Kirjassa leirin arki kuvataan koruttoman tarkasti ja yksityiskohtaisesti.


Sonderkommando kuuluisi kaikkien yläkouluikäisten pakollisesti luettaviin kirjoihin. Se opettaa meitä menneisyydestä ja muistuttaa, mihin pahuuteen ihminen pahimmillaan kykenee. Tarinana Sonderkommando on ainutlaatuinen. Toivottavasti tuollaisia tarinoita ei enää koskaan tarvitse kirjoittaakaan.

Tuntematon panssariässä - Raymond Bagnodas: Panssarikreivi

Raymond Bagnodaksen kirjoittama teos Panssarikreivi on se kirja, joka inspiroi minua aloittamaan kirjablogin. Kirja tarttui kouraani kirjakaupan syysalesta ja ennen lukemista en tiennyt kirjoittajasta tai päähenkilöstä yhtään mitään. Suoraan sanottuna ostin tämän kirjan, koska se oli hinnaltaan halpa ja sopi siihen lukumaailmaan, jota itse paljon luen. Samalla kun luin tätä kirjaa ja keskustelin aihealueesta ystävieni kanssa huomasin, että kirjablogeissa ei juurikaan käsitelty sotakirjoja. Alunperin aioinkin perustaa blogini puhtaasti sotakirjojen ympärille ja antaa sille nimeksi yksinkertaisesti "Sotakirjat" - no ajatukset kehittyvät ja muuttuvat ja nyt kun tämä blogi on saatu alulle, niin mieluummin kirjoitan väljemmin rajatusta aihealueesta.

Saksalainen panssariase toisessa maailmansodassa

Saksalaisten menestys toisen maailmansodan alussa perustui pitkälti uusien aselajien käyttöön sekä eri aselajien yhteistoimintaan. Käyttämällä yhdessä panssari- ja jalkaväkeä oli mahdollista saavuttaa nopeasti menestystä sellaisia maita vastaan, joilla ei vastaavia aselajien kehitysaskeleita ollut otettu. Loppujen lopuksi ensimmäisen maailmansodan häpeälliseksi koettu rauha palveli Saksaa, jonka oli pakko alkaa kehittää asevoimiaan alusta saakka ja kehityksen myötä aselajien painopistettä oli mahdollista muuttaa uuteen suuntaan (panssarijoukot, ilmavoimat sekä sukellusvenelaivasto).

Panssariaseen kehityksessä huomattavaa on samalla se, että sodan kuluessa aselaji otti kehityksessä valtavia kehitysaskeleita. Niillä aseilla, joilla lähdettiin operaatio Barbarossaan, ei enää ollut minkäänlaista taktista merkitystä kahta vuotta myöhemmin, kun Saksan armeija peruutti selkä edellä takaisin vanhoille rajoille.

Panssariaseen menestyksekäs käyttö johti samalla myös siihen, että se synnytti aselajin pariin uusia legendoja. Koko sotahistorian alalla ikuisiksi ajoiksi tunnetuiksi nousivat marsalkka Erich Von Manstein sekä hänen kenraalinsa Heinz Guderian. Viime vuosina on tehty uusia ja todella hyviä henkilöhistorialllisia teoksia panssarivaunujen päälliköistä. Tunnetuimpana panssariässänä tunnetaan ehkä Otto Carius, joka teki tuhoja Tigerin päällikkönä ja jonka elämänkerta "Tigerit mudassa" lienee jonkin sortin perusteos panssarisodan kuvaajana.

Suosittelenkin ennen Panssarikreivin lukemista tutustumaan Peter McCarthyn ja Mike Syronin perusteokseen "Panssarisota : Saksan panssaridivisioonat toisessa maailmansodassa". Kyseistä kirjasta saa perustiedot Saksan panssariaseen koostumuksesta (vaunutyypit, joukot, taistelut, henkilöt) sekä parhaan kokonaiskuvan koko saksalaisen panssariaseen kehityksestä ja käytöstä toisessa maailmansodassa ja tällöin Panssarikreivin tapahtumat on ehkä helpompi asettaa oikeaan mittasuhteeseen ja tajuaa ehkä paremmin myös kreivin sotasaavutukset.

Hyazinth Graf von Strachwitz (1893-1968)

Kreivi Hyazinth von Strachwitz edusti aitoa vanhaa Sleesialaista ylimystöä. Hänen lempinimensä Panssarikreivi on perua juuri tuosta ylimystaustasta, mutta toisaalta myös siitä, että kreivi johti toimintaa aina rintaman etulinjalla ja ansaitsi omien joukkojensa kunnoituksen työn kautta.

Toisen maailmansodan syttyessä kreivi oli kokenut konkari, joka oli palvellut ensimmäisessä maailmansodassa Saksan ratsuväen joukoissa. Toisessa maailmansodassa kreivi astui panssarijoukkojen palvelukseen ja palvelikin eri joukoissa läpi sodan palvellen sekä Ranskan että Venäjän rintamalla. Sodan lopussa kreivi taisteli vielä kiivaasti puolustaen Saksan maaperää venäläisten hyökkäystä vastaan jääden lopulta vapaaehtoisesti amerikkalaisten vangiksi.

Poikkeuksellista kreivin tarinassa on se, että hän on Saksan joukoissa toisen maailmansodan  joko paras tai toiseksi paras panssariässä, laskentatavasta riippuen. Tuhottuja panssarivaunuja sodan aikana von Strachwitzin tilille on laskettu jopa 200 kappaletta. Tämä johtikin siihen, että sodan kuluessa panssarikreivi palkittiin aina kolmannen valtakunnan toiseksi korkeimpaan kunniamerkkiin saakka - ritariristi tammenlehvin, miekoin ja timantein. Timanttiristein palkittuja sotilaita koko sodan aikana oli vain 27 kappaletta, joten joukkoon päästäkseen täytyi ansioiden olla mittavat (esimerkiksi Erich Hartmann, Otto Kretschmer). (Tietokilpailunikkareille tiedoksi, että korkein saksalainen kunniamerkki toisessa maailmansodassa oli Ritariristi, kultaisin tammenlehvin ja timantein ja niitä myönnettiin vain yksi kappale koko sodan aikana, lentäjä Hans-Ulrich Rudelille)

Kreivin tarina on poikkeuksellinen monesta syystä. Sodan aikana von Strachwitz operoi monenlaisella kalustolla ja joutui toimimaan myös niin, että hän lähti taisteluun resurssien puolesta alakynnestä. Tällöin voitot saavutettiin taktisella ja operatiivisella osaamisella ja rohkeudella. Kirjassa onkin monta tarinaa, jossa kerrotaan kreivin hyödyntäneen taktista osaamistaan saavuttaen siten voittoja etukäteen huomattavastikin ylivoimaista vihollista vastaan.

Toinen poikkeuksellinen seikka on se, kuinka kirjailija kertoo alussa siitä, että kreivistä on saatavissa niukasti lähdemateriaalia. Von Strachwitz on tunnettu hahmo, mutta hänestä ei silti ole aiemmin kirjoitettu tarkempaa lähdeteosta, eikä saatavilla ole kovinkaan paljon luotettavaa tietoa toisen maailmansodan tapahtumista. Kirjan kertomukset perustuvatkin virallisiin asiakirjoihin, joita on täydennetty toisen maailmansodan aikalaisten kommenteilla. Tämä tekee kirjasta tietyllä tavalla myös heikon. Kun tarinoissa ei kuule kreivin itsensä ääntä, niin kerronta on persoonatonta.

Lataa ja ammu!

Kirja oli tällaiselle toisen maailmansodan entusiastille hieno kokemus. Tarinat rintamilta panssarivaunun komentajan silmin olivat mielenkiintoista luettavaa ja kreivistä kuoriutui todellisen suoraselkäisen sotilaan kuvaus, vaikka sitten muiden kertomana. Minuun kreivin persoona teki vaikutuksen. Vaikka kirjan lopussa sota oli jo varmasti hävitty, niin kreivi pyrki taistellen säilyttämään kotimaataan loppuun saakka ja selvässä alivoimassakin taistelemaan niin, että vihollisen etenemistä saatiin hidastettua ja sitä kautta siviiliväestölle rakennettiin turvallinen väylä perääntyä Saksan maaperälle.

Ensimmäiseksi toisen maailmansodan panssaritaisteluja kuvaavaksi teokseksi en tätä suosittele. Tarinasta saa enemmän irti, jos tuntee jo sodan askeleet, hahmot sekä taistelutavat ja niiden kehityksen etukäteen. Von Strachwitz ylsi sodan aikana käsittämättömiin saavutuksiin ja niitä osaa arvostaa vain, jos osaa asettaa ne oikeaan kontekstiin.

Kirjan kirjoitustyyli kielii siitä, että kirjoittaja on itse haltioitunut kreivin persoonasta ja kirjan kieli onkin asteen verran liian ihaileva historiateokselle. Kreivistä maalataan tavallaan jopa liian tarunhohtoinen hahmo.

Tämä kirja jää minun omaan kirjahyllyyni perusteokseksi.