sunnuntai 25. joulukuuta 2016

Karvapalloa jahtaava kaljupää

Millainen on elämänkerta, jonka kirjoittaja avaa pääkoppansa ja suurin osa kirjasta kertoo tunteista ja ajatuksista? Millainen on urheilijaelämänkerta, jossa urheilu on statisti verrattuna siihen kamppailuun, jota päähenkilö käy päänsä sisällä. Se on kirja nimeltä "Andre Agassi". Jo kirjan alku vie mennessään - pitkä alkukohtaus kertoo valmistautumisesta viimeiseen peliin, jonka jälkeen Agassin ura olisi ohi. Mahtava kuvaus niistä tunteista, joita ammattiurheilija voi kokea mennessään kentälle.




Kirjan päätyminen luettavaksi oli jo kumma tarina. Kuulin, kun suurin radioidolini Jaajo puhui tästä Aamulypsyssä ja tarina jäi mieleen. Sitten hieman myöhemmin huomasin kirjan alepokkari-laarissa, jossa myytiin pokkareita kolme kympillä. Tämä oli "se kolmas" eli ns. täytekirja.




En ole tennisihminen, enkä mikään Agassi-fani. Ennen kirjaa tiesin koko hepusta ainoastaan sen, että hän seurusteli Brooke Shieldsin kanssa ja hänen huhuttiin joutuneen Barbra Streisandin puumaamaksi.


Agassin kirja kertoo kaunistelematta kamppailusta, jota pelaaja kävi kentillä, mutta vielä enemmän itseään vastaan. Agassi kertoo läpi kirjan, kuinka oikeasti vihasi tennistä, mutta nousi maailmanlistan ykköseksi. Kirja onkin hyvää lukemista niille junioriurheilijoiden isille, jotka ovat päättäneet toteuttaa omia unelmiaan lastensa kautta.


Kirja ei sorru urheiluelämänkertojen perusongelmaan eli siihen, että mekaanisesti luetellaan tekijän saavutuksia ja rakennetaan päähahmon ympärille pelkkää menestystarinaa ja gloriaa. Tässä kirjassa epäonnistutaan ja käydään pohjalla. Menestystä ei tunnu tulevan ja kun tuleekin, niin se ei tunnu siltä, miltä pitäisi. Oikeastaan kirjassa perinteistä on ainoastaan loppu, jossa rakkaus voittaa kaiken.


Hehkutan, koska kirja sen ansaitsee. Tämä on tähän mennessä lukemistani urheiluelämänkerroista ehdottomasti paras. Sen vuoksi, että se kertoo enemmän ihmisestä kuin urheilusta. Ja tämän kirjan ihminen sai minut kiinnostumaan urheilusta nimeltä tennis aivan uudella tavalla.

torstai 22. joulukuuta 2016

Kaksi kirjaa keskitysleiristä

Sattumalta käsiini osui kirjastossa peräkkäin kaksi kirjaa, jotka käsittelevät Auschwitzin keskitysleiriä. Vaikka luen paljon toista maailmansotaa koskevia teoksia, niin kosketuspinta keskitysleirien selviytymistarinoihin on aika ohkainen.


 Ei sillä, etteikö aihe kiinnostaisi, mutta olen löytänyt sotaan mielenkiintoisempia näkökulmia. Nämä pari kirjaa kyllä avasivat silmiä uudella tavalla.




Thomas Harding - Hanns ja Rudolf (Atena-Kustannus)




Ensiksi luin Thomas Hardingin kirjan Hanns ja Rudolf, joka kertoo tarinan siitä, kuinka toisen maailmansodan jälkeen alettiin metsästää sotarikollisiksi luokiteltuja natsijohtajia. Ennen toisen maailmansodan lopussa löydettyjä keskitysleirejä, ei sotarikollisia juuri etsitty tai haettu, mutta keskitysleirien kauheuksien paljastuminen pakotti liittoutuneet myös etsimään joukkotuhon syylliset.




Hanns ja Rudolf kertoo Auschwitzin komendantti Rudolf Hössin etsimisestä ja löytämisestä. Kirja on kirjoitettu kahdesta eri näkökulmasta, metsästäjän ja saaliin. Tarina alkaa molempien osapuolten lapsuudesta ja kertoo siis tarinan siitä, miten ensimmäisen maailmansodan sankarista Hössistä tuli lopulta Auschwitzin kuolemantehtaan komentaja ja toisaalta, kuinka Berliiniläinen juutalaispoika päätyi Britannian armeijaan ja metsästämään sotarikollisia.




Höss on mielenkiintoinen hahmo. Keskitysleirien todellisuus on pitkälti Hössin paljastama, sillä juuri Rudolf Höss toimi Nürnbergin oikeudenkäynnissä todistajana, joka kertoi julki tarinan keskitysleirien toiminnasta ja päämäärästä.




Tarina Hössistä on uskomaton senkin vuoksi, että on mahdotonta käsittää, kuinka joku voi pitää oikeutettuna ja normaalina sitä, että hänen tehtäväkseen annetaan perustaa kuolemantehdas, jonka päämääränä on tuhota yksi kansanryhmä kokonaan. Tai miten yksilö voi uskoa johonkin ideologiaan niin sokeasti, että oikeuttaa itselleen hyväksytyksi ihmisten kaasutuksen ja krematoinnin.


Kirjassa Höss kertoo, kuinka häntä harmitti se, että liiallinen työmäärä vei hänet pois perheen luota. Itse asiassa minulle jäi hämäräksi se, katuiko Höss koskaan tekojaan ennen kuin hänet hirtettiin samaisen Auschwitzin pihalle, jossa hän muutamaa vuotta aiemmin oli tuhonnut massoittain ihmisiä.


Kirjan opetus on, että ihminen on ideologialle sokea. Natsismi ei ole maailmanhistorian ainoa joukkotuhoon johtanut aate, vaan vastaavia esimerkkejä löytyy myös lähempää nykyaikaa. Toinen opetus on myös se, että paha saa aina palkkansa. Luettuani keskitysleirien tarinan, en yhtään pahoittele sitä, että vielä nykyisin natsirikollisia metsästetään, vaikka syyllisten ikä hipoo sataa.




Shlomo Venezia - Sonderkommando (Like-Kustannus)




Toinen lukemistani kirjoista on tarina leirin sisältä. Sonderkommando kertoo Shlomo Venezian oman tarinan. Kirja on kirjoitettu haastattelumuotoon ja tarinaa avataan kysymysten kautta.




Sonderkommandot olivat keskitysleirien vangeista valittuja juutalaisia, joiden tehtävänä oli hoitaa tuhottavien vankien saattaminen kaasukammioon ja kaasutettujen ruumiiden kerääminen, polttaminen ja tuhkien sirottelu. Tänä päivänä ei voi edes kuvitella, että tuollaisesta kokemuksesta voi selvitä järjissään.




Suurin osa sonderkommandoista tapettiin leirissä, sillä natseilla oli luonnollinen tarve hävittää todisteet kiistatta sairaasta tavoitteesta tuhota koko juutalaisten ihmisryhmä. On suoranainen ihme, että Venezia pelastui.


 Minulle nousi kylmät väreet siinä kohden, kun Venezia kertoo, että pahimmillaan keskitysleirissä tuhottiin vuorokaudessa yli 1500 ihmistä juna-aseman ja tuhkauksen välissä. Määrä on käsittämättömän suuri.


Shlomo Venezia kertoo myös selviytymisen tuskasta - siitä, että hän kokee häpeää ja huonoa omaatuntoa, että selvisi. Uskomatonta, että leirin vanki siis katuu. On syytä tässäkin sanoa ääneen, että vaikka sonderkommandot osallistuivat leirin tuhoamiskoneiston ylläpitoon, he olivat leirin toimintaan täysin viattomia. Mikäli valittu vanki ei olisi suostunut sonderkommandoksi, niin seurauksena olisi ollut oma vuoro kaasukammiossa eli vaihtoehtoa ei käytännössä ollut.


Kirjan pahin anti on se, mitä ei ääneen sanota. Se, kuinka pahatkin asiat normalisoituvat, kun on pakko. Kuinka ihminen voi turtua siihen, että saattelee perheitä kaasukammioon tapettavaksi ja koettaa rauhoitella kohtaloaan odottavia uhreja. Tai kuinka joku voi polttaa ihmisiä uunissa vuorokauden ympäri jatkuvalla syötöllä. Kirjassa leirin arki kuvataan koruttoman tarkasti ja yksityiskohtaisesti.


Sonderkommando kuuluisi kaikkien yläkouluikäisten pakollisesti luettaviin kirjoihin. Se opettaa meitä menneisyydestä ja muistuttaa, mihin pahuuteen ihminen pahimmillaan kykenee. Tarinana Sonderkommando on ainutlaatuinen. Toivottavasti tuollaisia tarinoita ei enää koskaan tarvitse kirjoittaakaan.