Roope Lipasti - Viimeiset polttarit

Tiedättekö ne kerrat kirjastossa, kun kuljet koko laitoksen läpi saamatta käsiisi yhtään lukemiseen pakottavaa teosta. Sitten juuri poislähdön kynnyksellä silmäsi iskevät todelliseen löytöön. Näin kävi minulle. Olin jo pois lähdössä, kun päätin vielä kerran kahlata uutuushyllyn läpi ja silmäni tarrasivat Roope Lipasti uutuuteen Viimeiset polttarit.

Olen saattanut joskus aiemminkin mainita, että olen melkoinen Lipasti-fani. Hänen suomalais-sarkastinen ja kaikennäkevä huumorinsa pistää minussa juuri oikeaan hermoon ja parhaimmillaan kirjat saavat aikaan suoranaista huutonaurua (jos luen omassa rauhassani) tai niitä pidäteltyjä tyrskäyksiä ja salahymyjä sisäänpäin (jos luen jossain julkisessa tilassa). Odotusarvo kirjalle oli siis keskivertoa suurempi.

"Viimeiset polttarit" kertoo kaveriporukan kokoontumisesta Tarmon polttareihin. Kyseessä on perinne, joka on kestänyt kymmenen vuotta, vaikka itse päähenkilö on ollut kuolleena jo viisi vuotta. Kaveriporukka koostuu kahdeksasta erilaisesta tyypistä, jotka ovat tunteneet toisensa lapsuudesta saakka ja kokoontuneet kerran vuodessa viettämään yhteistä viikonloppua.

Tarinan aikakehys on mielenkiintoinen. Kaikki mikä tapahtuu, pitää mahtua yhteen viikonloppuun. Tämä tekee kerronnasta tiivistä ja kirjassa tapahtuukin koko ajan. Kirjalla on selkeä aikajänne ja selkeä alku sekä loppu. Loppu on pienen alun jälkeen melko selvä, mutta välillä tapahtuvat asiat pysyvät hienosti piilossa ja paljastuvat vähän kerrallaan.

Henkilögalleria on minusta tällaiseen kirjaan liian suuri. Jokainen päähenkilö on täysin oman näköisensä ja jokaisesta Lipasti on maalannut omanlaisensa persoonan, jotka myös tekevät hienoa kontrastia toisiinsa nähden. Jokaisen erilaisuus on perusteltua. Minulle oli kuitenkin hieman vaikeaa pystyä muistamaan kuka kukin on ja mieleeni jäivät valokeilaan vain muutamat kaveriporukan jäsenet. Ehkä se onkin niin, että noista kunkin lukijan mieleen tarttuvat parhaiten ne, jotka osuvat joko itse tuntemiin tai omaksi koettuihin persoonatyyppeihin.

Minua kirjassa häiritsi päähenkilön nimeäminen Maijaksi, vaikka kyseessä oli mies. Tuolle toki löytyi selitys tarinan loppupuolella, mutta silti tuo seikka häiritsi. Ehkä kirjan alussa odottelin, että joukossa on yksi nainen ja loput miehiä, jolloin kirjaan olisi saatu ripaus mies-nainen-jännitettä, mutta varsinaista juonta tuo ei haitannut - ehkä vain tätä yksittäisen lukijan pedanttia mieltä.

Tapahtumapaikka on myös sellainen, että se pysyy läpi kirjan koossa. Kun viikonloppua vietetään mökillä, niin tuosta miljööstä on Lipasti tehnyt vähän jokaiselle tutun kuuloisen, jolloin lukijan energiaa ei suotta mene siihen, että joutuu kuvittelemaan tapahtumille ympäristöä. Mieli voi keskittyä suoraan tarinaan. Huomasin vasta kirjan puolessavälissä, että kirjan kansi on todella taidokkaasti tehty ja kuvaa tuota tapahtumapaikkaa. Kannen värit ovat hieman haaleat, mutta idea minusta toimii täydellisesti.

Kokonaisuuten kirja on hyvä, mutta ei Lipastin parhaimistoa. Henki on jotenkin vakavampi kuin itse oletin ja puuttumaan jäivät ne aiempien kirjojen tuottamat huutonaurukohtaukset sekä salahymyt kieron huumorin edessä. Juoni on selkeä ja kirja juoksee todella lujaa alusta loppuun, joten se sopii parhaiten viikonlopun välipalaksi. Lipastin kieli on sujuvaa ja tekstissä maalaillaan asioita upeasti ("Kaste levitti jo harsojaan ja pesi hämähäkkien verkot ja päivän tahrat"), jopa niin, että kirjailija kuulostaa asteen verran filosofiselta. Vai miltä kuulostaa "...asiat menivät niin kuin ne menivät, etukäteen niistä ei yleensä tiennyt ja jälkikäteen niitä ei voinut muuttaa. Siinä lyhykäisyydessä on elämän hankaluus".

Ota rosvo kiinni - Antto Terras, Stockmann Yard

Sarjassamme kirjaston sattumalöytöjä tarttuipa käteeni vuonna 2015 julkaistu Antto Terraksen kirja "Stockmann Yard". Kirja kertoo hauskoja tarinoita Stockmannin turvallisuuspalvelun arjesta. Tarinoissa seikkailevat myymälärosvot sekä heitä jallittavat myymäläetsivät. Jokainen tarina on tosi!

Kirjalija on itse toiminut Stockannin turvallisuuspalvelussa myymäläetsivänä 18 vuotta ja tuohon aikaan mahtuu lukematon määrä tarinoita. Stockmann on kirjoittajan mukaan ainoa tavaratalo Suomessa, jolla on edelleen oma turvallisuuspalvelu. Se tarkoittaa samalla, että Stockan agentit toimivat usein omalla maalla omalla tavallaan.

Kirja koostuu noin sivun mittaisista tarinoista, joissa kaikissa on sama kaava. Rosvo koettaa varastaa ja etsivä koettaa ottaa hänet kiinni. Yleensä tarinoissa on myös sama lopputulos - etsivä löytää. Tarinoiden sivuhenkilöinä toimivat Stockmannin kaikille tutut stereotypiat - korostettuna minkkiturkein koristellut suomenruotsalaiset mummot sekä muut bättre folk-perheiden vesat. Välillä kirjoittaja käyttää tavaratalon asiakkaista ja henkilökunnasta sellaista kieltä, että on suoranainen ihme, jos hän pääsee enää kaupan ovista sisään. Arvostelusta saavat osansa tasaisesti myös tavaratalon johtajat ja heidän tekemät välillä kovin kummalliset ratkaisut.

Parasta kirjassa onkin kirjailjan käyttämä ronski, hieman äijämäinen, kieli sekä sarkastinen asenne. Kirja on erittäin viihdyttävää luettavaa ja se vie mukanaan helposti.Asetelma läpi kirjan on selkeä - rosvo on rosvo ja poliisi on poliisi toisen tehtävä on saada toinen kiinni. Hyvää ja rehellistä rosvoa arvostetaan, mutta rankaisematta ei kukaan jää. Rikollisuuden kuvauksen keskellä on löydettävissä myös hyvää historiaa koko tavaratalon menneisyydestä. Suomessa Stockmann on edelleen hieman eri asemassa kuin muut tavaratalot. Siitä ei perus-Anttilaa saa tekemälläkään.

Kirja paljastaa Stockmannin salatun elämän. Itse en enää koskaan kävele Stockan käytäviä samalla lailla kuin ennen, sillä tiedän, että jokaista nurkkaa vahditaan ja kuka tahansa asiakas voi joutua tarkkailun alle. Terraksen mukaan kamerat tosiaan yltävät jokaiseen nurkkaan ja kaikkia paikkoja pystytään tarkkailemaan valvomosta käsin, minkä lisäksi käytäviä kiertää myös käveleviä vartijoita. Onkin suoranainen ihme. että tuollaisen valvonnan läpi pääsee vielä varkaita karkuun.

Teknisesti kirja on myös mielenkiintoinen, sillä kirjailija paljastaa useita varkaiden käyttämiä kikkoja ja konsteja, joilla tavaraa on koetettu viedä talosta ulos. Tosin tasapuolisuuden nimissä Terras kertoo myös vartijoiden kikkoja sekä niitä seikkoja, jotka kiinnittävät vartijan tai kameramiehen huomion. Ja hommassa onkin monesti kyse kilpajuoksusta varkaiden kekseliäisyyden ja vartijoiden oppimisen välillä. Onneksi tässäkin vielä useimiten hyvä voittaa.

Kaiken kaikkiaan Terraksen kirja on erittäin hauskaa lukemista. Se antaa Stockmannin tavaratalosta aivan uudenlaisen kuvan ja kertoo paljon siitä, millaista tavaratalon elämä on, kun sitä tarkkailee valvontakameran kautta tai etsivän silmin. Suosittelen erityisesti junalukemiseksi tai kesämökin laiturille!