Tuntematon panssariässä - Raymond Bagnodas: Panssarikreivi

Raymond Bagnodaksen kirjoittama teos Panssarikreivi on se kirja, joka inspiroi minua aloittamaan kirjablogin. Kirja tarttui kouraani kirjakaupan syysalesta ja ennen lukemista en tiennyt kirjoittajasta tai päähenkilöstä yhtään mitään. Suoraan sanottuna ostin tämän kirjan, koska se oli hinnaltaan halpa ja sopi siihen lukumaailmaan, jota itse paljon luen. Samalla kun luin tätä kirjaa ja keskustelin aihealueesta ystävieni kanssa huomasin, että kirjablogeissa ei juurikaan käsitelty sotakirjoja. Alunperin aioinkin perustaa blogini puhtaasti sotakirjojen ympärille ja antaa sille nimeksi yksinkertaisesti "Sotakirjat" - no ajatukset kehittyvät ja muuttuvat ja nyt kun tämä blogi on saatu alulle, niin mieluummin kirjoitan väljemmin rajatusta aihealueesta.

Saksalainen panssariase toisessa maailmansodassa

Saksalaisten menestys toisen maailmansodan alussa perustui pitkälti uusien aselajien käyttöön sekä eri aselajien yhteistoimintaan. Käyttämällä yhdessä panssari- ja jalkaväkeä oli mahdollista saavuttaa nopeasti menestystä sellaisia maita vastaan, joilla ei vastaavia aselajien kehitysaskeleita ollut otettu. Loppujen lopuksi ensimmäisen maailmansodan häpeälliseksi koettu rauha palveli Saksaa, jonka oli pakko alkaa kehittää asevoimiaan alusta saakka ja kehityksen myötä aselajien painopistettä oli mahdollista muuttaa uuteen suuntaan (panssarijoukot, ilmavoimat sekä sukellusvenelaivasto).

Panssariaseen kehityksessä huomattavaa on samalla se, että sodan kuluessa aselaji otti kehityksessä valtavia kehitysaskeleita. Niillä aseilla, joilla lähdettiin operaatio Barbarossaan, ei enää ollut minkäänlaista taktista merkitystä kahta vuotta myöhemmin, kun Saksan armeija peruutti selkä edellä takaisin vanhoille rajoille.

Panssariaseen menestyksekäs käyttö johti samalla myös siihen, että se synnytti aselajin pariin uusia legendoja. Koko sotahistorian alalla ikuisiksi ajoiksi tunnetuiksi nousivat marsalkka Erich Von Manstein sekä hänen kenraalinsa Heinz Guderian. Viime vuosina on tehty uusia ja todella hyviä henkilöhistorialllisia teoksia panssarivaunujen päälliköistä. Tunnetuimpana panssariässänä tunnetaan ehkä Otto Carius, joka teki tuhoja Tigerin päällikkönä ja jonka elämänkerta "Tigerit mudassa" lienee jonkin sortin perusteos panssarisodan kuvaajana.

Suosittelenkin ennen Panssarikreivin lukemista tutustumaan Peter McCarthyn ja Mike Syronin perusteokseen "Panssarisota : Saksan panssaridivisioonat toisessa maailmansodassa". Kyseistä kirjasta saa perustiedot Saksan panssariaseen koostumuksesta (vaunutyypit, joukot, taistelut, henkilöt) sekä parhaan kokonaiskuvan koko saksalaisen panssariaseen kehityksestä ja käytöstä toisessa maailmansodassa ja tällöin Panssarikreivin tapahtumat on ehkä helpompi asettaa oikeaan mittasuhteeseen ja tajuaa ehkä paremmin myös kreivin sotasaavutukset.

Hyazinth Graf von Strachwitz (1893-1968)

Kreivi Hyazinth von Strachwitz edusti aitoa vanhaa Sleesialaista ylimystöä. Hänen lempinimensä Panssarikreivi on perua juuri tuosta ylimystaustasta, mutta toisaalta myös siitä, että kreivi johti toimintaa aina rintaman etulinjalla ja ansaitsi omien joukkojensa kunnoituksen työn kautta.

Toisen maailmansodan syttyessä kreivi oli kokenut konkari, joka oli palvellut ensimmäisessä maailmansodassa Saksan ratsuväen joukoissa. Toisessa maailmansodassa kreivi astui panssarijoukkojen palvelukseen ja palvelikin eri joukoissa läpi sodan palvellen sekä Ranskan että Venäjän rintamalla. Sodan lopussa kreivi taisteli vielä kiivaasti puolustaen Saksan maaperää venäläisten hyökkäystä vastaan jääden lopulta vapaaehtoisesti amerikkalaisten vangiksi.

Poikkeuksellista kreivin tarinassa on se, että hän on Saksan joukoissa toisen maailmansodan  joko paras tai toiseksi paras panssariässä, laskentatavasta riippuen. Tuhottuja panssarivaunuja sodan aikana von Strachwitzin tilille on laskettu jopa 200 kappaletta. Tämä johtikin siihen, että sodan kuluessa panssarikreivi palkittiin aina kolmannen valtakunnan toiseksi korkeimpaan kunniamerkkiin saakka - ritariristi tammenlehvin, miekoin ja timantein. Timanttiristein palkittuja sotilaita koko sodan aikana oli vain 27 kappaletta, joten joukkoon päästäkseen täytyi ansioiden olla mittavat (esimerkiksi Erich Hartmann, Otto Kretschmer). (Tietokilpailunikkareille tiedoksi, että korkein saksalainen kunniamerkki toisessa maailmansodassa oli Ritariristi, kultaisin tammenlehvin ja timantein ja niitä myönnettiin vain yksi kappale koko sodan aikana, lentäjä Hans-Ulrich Rudelille)

Kreivin tarina on poikkeuksellinen monesta syystä. Sodan aikana von Strachwitz operoi monenlaisella kalustolla ja joutui toimimaan myös niin, että hän lähti taisteluun resurssien puolesta alakynnestä. Tällöin voitot saavutettiin taktisella ja operatiivisella osaamisella ja rohkeudella. Kirjassa onkin monta tarinaa, jossa kerrotaan kreivin hyödyntäneen taktista osaamistaan saavuttaen siten voittoja etukäteen huomattavastikin ylivoimaista vihollista vastaan.

Toinen poikkeuksellinen seikka on se, kuinka kirjailija kertoo alussa siitä, että kreivistä on saatavissa niukasti lähdemateriaalia. Von Strachwitz on tunnettu hahmo, mutta hänestä ei silti ole aiemmin kirjoitettu tarkempaa lähdeteosta, eikä saatavilla ole kovinkaan paljon luotettavaa tietoa toisen maailmansodan tapahtumista. Kirjan kertomukset perustuvatkin virallisiin asiakirjoihin, joita on täydennetty toisen maailmansodan aikalaisten kommenteilla. Tämä tekee kirjasta tietyllä tavalla myös heikon. Kun tarinoissa ei kuule kreivin itsensä ääntä, niin kerronta on persoonatonta.

Lataa ja ammu!

Kirja oli tällaiselle toisen maailmansodan entusiastille hieno kokemus. Tarinat rintamilta panssarivaunun komentajan silmin olivat mielenkiintoista luettavaa ja kreivistä kuoriutui todellisen suoraselkäisen sotilaan kuvaus, vaikka sitten muiden kertomana. Minuun kreivin persoona teki vaikutuksen. Vaikka kirjan lopussa sota oli jo varmasti hävitty, niin kreivi pyrki taistellen säilyttämään kotimaataan loppuun saakka ja selvässä alivoimassakin taistelemaan niin, että vihollisen etenemistä saatiin hidastettua ja sitä kautta siviiliväestölle rakennettiin turvallinen väylä perääntyä Saksan maaperälle.

Ensimmäiseksi toisen maailmansodan panssaritaisteluja kuvaavaksi teokseksi en tätä suosittele. Tarinasta saa enemmän irti, jos tuntee jo sodan askeleet, hahmot sekä taistelutavat ja niiden kehityksen etukäteen. Von Strachwitz ylsi sodan aikana käsittämättömiin saavutuksiin ja niitä osaa arvostaa vain, jos osaa asettaa ne oikeaan kontekstiin.

Kirjan kirjoitustyyli kielii siitä, että kirjoittaja on itse haltioitunut kreivin persoonasta ja kirjan kieli onkin asteen verran liian ihaileva historiateokselle. Kreivistä maalataan tavallaan jopa liian tarunhohtoinen hahmo.

Tämä kirja jää minun omaan kirjahyllyyni perusteokseksi.

Miten löydän lukemista?

Lukemisen löytäminen ei aina ole helppoa. Nyt, kun lukemiseen käytettävä aika on itsellä melko vähäistä, niin ennakkovalinta on entistä tarkempaa. Pääasiallisesti käytän apunani kirjastoa, mutta tietyt kirjat ostan kyllä edelleen itselleni. Ajatukseni omasta kirjahyllystäni on sellainen, että siellä olisivat tietyt perusteokset kuuntelemani musiikin saralta sekä etenkin historiaharrastukseeni liittyvät hyvät yleisteokset. Fiktiivisemmästä puolesta koetan valikoida kirjahyllyyn makaamaan kirjoja, jotka voi lukea useamman kerran. Esimerkiksi Reijo Mäen uutuudet olen pyrkinyt ostamaan, koska luen Vareksen seikkailuja lähes joka kesäloman alussa. Ja sama pätee kyllä Juha Vuorisen tuotantoon. Vuorisen teokset olen kahlannut varmaan viiteen kertaan ja nyt niitä samoja kirjoja lukee jo perheen nuorempi sukupolvi. Ovat siis hintansa hankkineet moneen kertaan.  Toki teen ostopuolella sitäkin, että menen kirjakaupan alennusmyyntiin ja sieltä jää käteen joitain hazardeja, joissa en pääse alkua pidemmälle ja lopulta ne menevät vintille hylkykirjojen laatikkoon.

Kirjaston salat varauksien ja uutuuksien kautta

Kirjastossa kuljen yleensä aina samalla kaavalla. Jos hyllyssä ei ole varauksia, niin kuljen yleensä ensin uutuushyllyjen luo ja katson, onko sinne tullut joitain uusia ylläreitä, joita en olisi nähnyt missään aikaisemmin.

Uutuuksien jälkeen menen seuraavana selaamaan kaikki viimeksi palautetut. Uutuuksissa ovat yleensä ne kirjat, jotka liikkuvat kirjastossa eniten eli käytännössä luen paljon sellaista, mikä kelpaa muillekin (tähän on syynä jo se, että monesti mukana on pieni lapsi, jonka kärsivällisyys kiertää kirjastoa on melko rajallinen).

Mikäli noista ei vielä tärppää riittävän moni osuma, niin kierrän vielä tiettyjen suosikkikirjailijoiden kohdat hyllyistä ja siirryn elämänkertaosastolle, josta koetan haarukoida joitain ylläreitä. Hyllyn 99.1  jälkeen menen seuraavaksi tutkimaan musiikin ja urheilun hyllyt, josko niihin olisi ilmestynyt joitain uusia elämänkertoja luettavaksi. Viimeisenä käyn vielä eri maiden historiahyllyt, joista koetan keksiä uusia tuttavuuksia.

Taktiikkani lukemisessa on se, että lukisin yhtä aikaa sekä faktaa ja fiktiota. Eli käytännössä koko ajan lukemisen alla on vähintään kaksi kirjaa. Vuorottelen mielelläni kevyemmän ja raskaamman kirjallisuuden välillä, koska mahdollisuus keskittyä lukemiseen on eri aikoina erilainen ja oma fiiliskin on välillä sellainen, että aivot eivät siedä mitään raskaampaa. Välillä taas on ihanaa keskittyä vain johonkin raskaaseen elämänkertaan ja lukea hitaasti nautiskellen ja jopa välillä etsien ristiviitteitä saman aikakauden teoksiin.

Varaamalla kiinni uutuuksiin

En koskaan lakkaa ihmettelemästä kirjastojärjestelmän ihmeellisyyttä. Kun aikaa lukemiseen on vähemmän, niin pääsääntöisesti varaan ne teokset, joita luen eli teen niin sanottuja täsmähankintoja. Vinkit varauksiin tulevat yleensä kolmea eri reittiä.

Kuuntelen paljon sitä, mitä tutut ja ystävät lukevat ja kirjoista kyllä keskustellaankin paljon. Omaan tuttavapiiriini kuuluu laillani toisesta maailmansodasta kiinnostuneita ihmisiä ja heiltä tulee vinkkejä siihen, mitä uutta teosten saralla on tullut tai tulossa.

Kierrän säännöllisesti kirjakauppojen hyllyjä ja sieltä näkee usein, mitä uutta on ilmestynyt. Samaan kastiin varmaan lasketaan se, että selaan melko taajaan myös verkkokirjakauppojen listoja uutuuksista. Noista sitten teen varauksia ja nykyisin, kun seutukirjastot ovat verkottuneet, niin varaukset tulevat jopa yllättävän nopeasti. Yritin tässä taannoin olla ovela ja varasin neljä pitkillä varauslistoilla olevaa teosta, koska laskin, että kirjat tulevat säännöllisesti eri aikaan ja lukemiseen ei tulisi mahdotonta ruuhkaa. No seutukirjastojen ansiosta nuo kaikki neljä kirjaa tulivat alta viikossa ja niin sitä sitten luettiin lähes yötä päivää.

Jonkin verran selaan myös kirjastojen tietokantoja - etenkin, jos haluan lukea  johonkin tiettyyn asiaan liittyviä elämänkertoja tai tapahtumakuvauksia. Monesti tämä tuottaa yllättävän huonosti tuloksia. Joko indeksoinnit on kehnosti tehty tai sitten indeksointi on liian yleistajuisesti tehty ja tarkemmat hakukriteerit eivät löydä kirjoja.

Ylläri-pyllärit

Teen totta kai sitäkin, että otan luettavaksi kirjailijoita ja kirjoja, joista minulla ei ole mitään hajua. Noista tulee yllätyksiä moniin suuntiin. Millä sitten valkkaan nuo yllärit - no tietenkin kansikuvan ja esittelytekstin kautta. Olen huomannut, että olen sen verran harakka, että otan kirjan hyllystä käteeni, jos siinä on jollain lailla vetoava kansi. Kannen jälkeen toinen kriteeri on takakannen esittelyteksti. Jos esittelyssä on jotain vetoavaa, niin tutkin kirjaa vielä tarkemmin. Kolmantena katson kirjan noin puolestavälistä sivun, jonka luen, jotta kirjoittajan kielestä saa kuvan, onko kirjan ja kirjoittajan kieli sellaista, joka minulle sopii. Kun nuo kolme kriteeriä täytyy, niin lukuunhan se menee.

Harvoin minä kirjastosta tyhjin käsin lähden, mutta joskus käy niinkin. Silloin yleensä otan omasta kirjahyllystäni jonkun klassikon, jolla sitten pärjään siihen saakka, kun saan taas jotain uutta varaukseen tai tulee seuraava kerta marssia lasten kanssa kirjastoon.

Maaginen triangeli - Minna Rytisalo "Lempi"

Sain työkaveriltani luettavaksi Minna Rytisalon esikoisteoksen Lempi. Kahvipöydässä kirjaa kehuttiin ja jopa ylistettiin. Sain kirjan vain viikonloppulainaan, koska teoksen laina-aika oli maanantaina menossa umpeen. Kirjan kuitenkin kuulemma lukee nopeasti, koska teksti vie mennessään. Saatesanat minulle olivat "olisi kiva kuulla, mitä mies ajattelee tästä".

Eli lähtöodotukset eivät olleet ehkä korkeimmat mahdolliset - odotettavissa oli naisille uppoava draamateos, jonka lukee kahdessa päivässä. Tartuin kuitenkin haasteeseen ja mielelläni luenkin sellaisia teoksia, joita en itse löytäisi kirjastosta tai jotka eivät pistä silmään esimerkiksi uutuuskatalogeista. Onneksi kirjavinkki tuli vähän toista kautta, koska lukukokemus oli hyvä ja todellakin erilainen.

Kolmen tarinasta koostuva kertomus

Kirjan juoni on tarina kolmesta ihmisestä, joiden yhteinen nimittäjä on henkilö nimeltä Lempi. Lempiä vihataan, rakastetaan ja kaivataan. Kirjan lopussa tarinat kietoutuvat yhteen ja myös Lempin tarina saa oman päätöksensä.

Tapahtumat sijoittuvat Lapin sodan jälkeiseen Lappiin ja tarkemmin sanottuna Kelujärvelle Sodankylän lähelle. Tapahtuma-ajan ajakuva ja maisemat on kuvattu niin, että ne vastaavat omaa maailmankuvaansa 40-luvun lopulla.

Ensimmäisenä kirjassa kiinnittää huomiota kirjoittajan kaunis kieli. Vaikka tapatumat sijoittuvat Lappiin, niin paikka ei kuvastu kielen, vaan maiseman ja ihmisten kautta. Kirjoittajan tapa kirjoittaa hieman vanhakantaista kirjakieltä sen sijaan täsmää hienosti siihen ajalliseen kehykseen, johon tarina sijoitetaan. Lukiessa tuntui kuin olisi lukenut 40-luvulla tehtyä teosta. Kirjan kieli onkin kaunista, suorastaan lyyristä kirjakieltä. Tekstiä on helppo lukea ja sivut kääntyvät kuin itsestään. Kirjoitustapa ei kampita itse juonta niin kuin joskus käy.

Taitavasti johdatettu

Rytisalo osaa kirjoittaa tekstiä, joka kulkee koko ajan eteenpäin läpi kirjan.Teksti vangitsee ja kirjaa ei tosiaan malta laskea kädestään. Vaikka Lempin tarinan lopputulema käy ilmi jo kirjan puolessavälissä, niin lukijalle herää halu tietää, miten ja miksi lopputulokseen päädyttiin.

Kirjoitustavassa vetoaa myös se, kuinka tekijä jättää tilaa lukijan omalle mielikuvitukselle. Kerrotaan, mitä tapahtuu, mutta yksityiskohdat jätetään lukijan itsensä täytettäväksi. Silloin  lukijalle tarina värittyy omin sävyin ja jokaiselle omalla tavallaan. Lempi vaatiikin, että sitä saa kaikessa rauhassa lukea (itse luin tätä yöllä ja aikaisin aamulla). Pitkästä aikaa kirjan teksti olikin niin maagisen vetoavaa, että oli pakko herätä jopa aikaisemmin aamulla lukemaan kirja loppuun.

Se miehen näkökulma - kyllähän tämä erilainen kokemus oli. Kirja yllätti minut monella tapaa. Tarina sinällään on yksinkertainen ja tapahtuma-ajaltaan melko lyhyt, mutta kerronnan tapa oli minusta erinomainen. Kyllä tätä mieskin mielellään lukee.


Ja viikonloppulaina riitti ja käyttämättäkin jäi yksi päivä - huolimatta siitä, että tein tämän blogin tekstin ja kirjoitin sen vielä tänne kaiken kansan nähtäväksi.

Tarina äärioikealta - "Minä perustin uusnatsijärjestön" (Henrik Holappa)

Kirjaston uutuushyllystä tarttui käteeni sattumalta erittäin ajankohtainen kirja. Kirja on entisen Suomen Vastarintaliikkeen johtajan ja perustajajäsenen oma tarina siitä, kuinka natsismista innostunut teini kulki äärioikeistolaisen matkan päätyen lopulta perustamaan Suomen Vastarintaliikettä. Liike on juuri nyt ajankohtainen, sillä yhden jäsenen syytetään aiheuttaneen nuoren miehen kuoleman oikeistolaisessa mielenosoituksessa Helsingissä.

Kasvutarina intohimosta pettymykseen

Kirja on Holapan itsensä kirjoittama ja kirjoittajan äänen kuulee hienosti tekstissä. Teksti on kirjoitettu kronologiseen järjestykseen ja Holappa kertoo, kuinka nuorena innostui natsismista ja äärioikeistolaisista liikkeistä, etsi tietoa ääriliikkeistä, tutustui liikkeen johtohahmoihin aina Ruotsia, Saksaa ja Yhdysvaltoja myöten ja lopulta päätyi yhtenä perustamaan Suomeen oikeistolaista vallankumousta ajavaa ääriliikettä. Kirjan loppupuoli kertoo siitä, kuinka Holappa lopulta pettyi järjestön toimintaan sekä siitä, kuinka hänen aatteensa paloi loppuun ja tilalle tuli lopulta katumus.

Minä otin kirjan käteeni puhtaasti tuon otsikon takia. Joensuussa nuoruuteni asuneena tietyt oikeistohenkiset ääriliikkeet tulivat 90-luvulla tutuksi ja oletin kirjan tekevän rajujakin paljastuksia natsiliikkeen sisältä. Paljastuksia kirja toki tekikin, mutta ehkä niiden paljastusten sisältö paljastui laihaksi. Oikeastaan samanlaisen tarinan olisi voinut kertoa minkä tahansa poliittisen aatteen kannattajaksi eksyvä nuori, joka innostuu puhtaasta aatteesta ja lopulta kyllästyy siihen, kuinka saamaton johto ei edistä riittävästi asiaa tai muut liikkeen jäsenet eivät olekaan palavasilmäisiä aatteen kannattajia.

Hitit ja hudit

Kirjan tulisi kuulua kaikkien niiden lukemistoon, joilla on teini-ikäisiä lapsia. Kirjan alussa Holappa kertoo, kuinka viehtyi natsiaatteesta ja alkoi etsiä tietoa. Samalla, kun tietoa löytyi, niin alkoi myös kritiikitön usko asian oikeutukseen ja siihen, että ulkomaalaisviha ja väkivaltainen rasismi ovat sallittua jonkin asian vuoksi. Nuoria erilaiset ajatukset ja aatteet viehättävät ja vievät mennessään. Holappa kertoo, kuinka kävi kirjeenvaihtoa amerikkalaisten äärioikeistolaisten vankien kanssa ja vaihtoi ajatuksia eri maiden natsiliikkeiden johtajien kanssa. Tämä kaikki aikana, jolloin internet ei ollut vielä niin kaikkien saatavilla kuin tänä päivänä. Kukaan meistä vanhemmista ei voi lopulta ehkäistä sitä, että lapsi näkee internetistä hyvien juttujen lisäksi myös niitä, jotka eivät lapselle sovi. Mutta meidän vanhempien tehtävä onkin valistaa lapsia siitä, kuinka kriittisesti eri aatteisiin täytyy osata suhtautua ja kuinka omaa näkökulmaa kannattaa tarkistaa aika ajoin. Holapan kirjan loppuluku on täynnä katumusta sekä harmittelua siitä, kuinka kirjoittajalla meni viisitoista vuotta hukkaan ja kuinka Holappakin menetti monia tilaisuuksia ns. normaaliin elämään sen vuoksi, että uskoi aatteeseensa.

Kirjan paljastukset sinällään eivät tuoneet mitään wau-efektiä. Pääasiassa Holappa kertoo järjestön perustamisesta, järjestöarjesta ja lopulta siitä, kuinka ulospäin organisoidulta näyttävä natsiliike onkin sisältä joukko hajanaisia klikkejä. Mielenkiintoista on myös mm. moottoripyöräjengeiltä tuttu väite, jonka mukaan itse järjestö ei ole väkivaltaisiin tekoihin osallinen, vaan sen yksittäiset jäsenet. Koska Holappa on itse ollut järjestön todellisessa sisäpiirissä, niin tämä jopa kuulostaa uskottavalta.

Kirja maalaa hyvin kuvaa siitä, kuinka näkyvän yhteiskunnan pinnan alla toimii todellakin myös äärioikeistolaisia järjestäytyneitä liikkeitä, joiden yhtenä tavoitteena on edistää ulkomaalaisvihaa, rasismia ja lopulta jopa oikeistolaista vallankumousta. Minulle mielenkiintoinen huomio oli se, että ainakin Holapan mukaan Suomen Vastarintaliike tekee paljon työtä asiaa edistääkseen mm. tarroja liimaamalla tai jakamalla flyereita kaduilla. Julkisuudessa äärioikeistolaiset liikkeet leimataan luonteeltaan väkivaltaisiksi, mutta kirjan antama kuva on se, että liikkeisiin liitetty väkivalta onkin vain pieni ja osin jopa liikkeelle itselleen haitallinen osa toimintaa.

Ehdottomasti lukemisen arvoinen teos jo sen vuoksi, että herätti itsessänikin ajatuksia erilaisten aatteiden voimasta ja vaikutusvallasta.

Suora lainaus kirjan loppupuolelta:
"Perheeni, harvat ystäväni tai edes koulukiusaamiseni eivät tehneet minusta uusnatsia. Minusta tuli uusnatsi, koska olin houkutuksille avoin ja halusin tulla ihailemani ryhmän hyväksymäksi. Myöhemmin, kuten kuka tahansa radikaali, oikeutin tekoni aatteella, jota pidin ihmistä korkeampana voimana"

Alkuteksti ja esipuhe

1) Kuka olen?

Olen keski-ikäinen perheenisä, tuurilukija ja eri tyyppisten kirjojen sekakäyttäjä. Lapsiperheen arki kutistaa lukuharrastukseen käytettävän ajan kovin pieneksi, mutta koko ajan koetan pitää yöpöydällä luettavana paria kirjaa. Monesti löydän itseni lukemasta sohvannurkasta silloin, kun muu maailma nukkuu ja on rauhallista.

Oma lukuharrastukseni juontaa juurensa jo siihen, kun pienenä poikana löysin Joensuun Rantakylän kirjaston aarteet ja tein päätöksen lukea kaikki kirjaston kirjat. Silloin en tosin tiennyt, että kirjaston hyllyille täytetään uusia kirjoja sitä mukaa, kun kirjailijat niitä suoltavat ja tehtävä olisi sinällään mahdoton. Mutta yritetty on - ja epäonnistuttu.

Olen siis erittäin innokas kirjaston käyttäjä ja kirjastolaitoksen puolestapuhuja. Kirjasto on minulle tällä hetkellä pääasiallinen paikka, jossa tutustun kirjoihin ja jota kautta lukemiseni myös haen. Toki ostan itselleni merkityksellisiä merkkiteoksia, mutta oma kirjahyllyni on saavuttanut tämän hetkisen lakipisteen, jolloin uuden tulokkaan tullessa yksi entinen joutuu poistumaan hyllystä. Oma kirjahyllyni alkaakin pitää sisällään niitä kirjoja, joihin palaan aina säännölllisesti.

Kirjaston hyvänä puolena on se, että tulee luettua paljon sellaisia kirjoja, jotka kirjakaupassa jäisivät hyllyyn. Kirjasto onkin himolukijalle kuin karkkikauppa, jossa saa ilmaisia maistiaisia niin paljon kuin maha kestää. Kirjaston kirjoissa uskaltaa kokeilla itselle vieraampaa kirjallisuutta ja tutustua uusiin ja ennen lukemattomiin kirjailijoihin.

Perheessämme on lapsia kolmen ja kuudentoista ikävuoden välillä. Koetan opettaa myös heitä käyttämään kirjastoa ja käyttämään perinteisiä kirjoja sähköisten välineiden sijaan. Joskus tulos on kehno, joskus taas tunnelin päässä näkyy valoa. Tässä blogissa aion myös tuoda lastenkirjallisuutta ja nuorille sopivaa kirjallisuutta esille.

2) Mitä luen ja mistä kirjoitan

Oma lukemiseni menee kausittain. Välillä ahmin repullisen saksalaisten toisen maailmansodan panssarisotaa käsitteleviä kirjoja ja välillä taas koko faktaosasto tökkii ja aivoille on tarjottava kevyitä dekkareita. Toisinaan taas etsin uusia kirjailijoita lukulistaan ja tutkin innokkaasti kirjaston uutuushyllyjä tai selaan kirjakauppojen katalogeja. En kuitenkaan lue vain uusia kirjoja, vaan kirjastosta mukaan saattaa lähteä vanhoja klassikoita, joita nostan myös tänne esille.

Olen semi-innokas historianharrastaja. Eniten olen kiinnostunut toisen maailmansodan historiasta ja toinen suosikkini on Ruotsin suurvalta-ajan historia. Mutta jos kirjastosta löytyy kiinnostavia teoksia vaikkapa Venäjän tai Kiinan historiasta, niin lukuunhan ne menevät.

Innokkaana musiikinkuuntelijana luen suurimman osan ilmestyvistä rock-jumalien elämänkerroista ja tätä antia täydennän useiden näyttelijöiden elämänkerroilla. Tauskin elämänkerta jää minulta hyllyyn, mutta Stephen Fryn kaksiosainen tarina kyllä vie mennessään.

Kevyemmästä kirjallisuudesta luen monipuolisesti kaikkea. Kuuntelen korva tarkkana työpaikan kahvipöydän vinkkejä ja luen ahkeraan uutuuskuvastoja ja lehtien kirja-arvosteluja. Selaan myös muiden bloggaajien antia. Ikuiset suosikkini ovat Juha Vuorinen ja Reijo Mäki - tämä kertokoon riittävästi huumorini tasosta sekä siitä, kuinka matalalla rimani lukemiseen on.

Kirjoitan omista lukukokemuksistani sekä myös muusta kirjallisuuteen liittyvästä. Kerron vinkkejä, mistä lukemista löytää ja tarinoita kirjoihin liittyen. Toivottavasti pääsen kertomaan myös siitä, kuinka lapsia saataisiin lukemisen piiriin ja käyttämään kirjan ns. perinteistä käyttöliittymää. Pääteemani ovat kirjat ja kaikki siihen liittyvä.

3) Miksi kirjoitan eli mitä tästä pitäisi lopulta syntyä

Toivoisin blogin kautta löytäväni samanhenkisiä ihmisiä, jotka käyttävät kirjoja muuhunkin kuin paperipainona. Mielelläni jakaisin blogin lukijoiden kanssa lukukokemuksia, kuuntelen kommentteja, enkä pidä pahana, vaikka tätä kautta saisin uusia lukuvinkkejä, joita en muuta kautta löydä. Ja vastavuoroisesti toivon, että tämän blogin kautta lukijat saavat vinkkejä omien hyllyjensä täyttämiseen.

Omalta osaltani haluan myös edistää aidon ja perinteisen kirjan elinkaaren jatkumista. Jollain tapaa olen huolissani siitä, kuinka vähän etenkin nuoriso käyttää kirjallisuutta ja ennen kaikkea tätä kirjallisuuden perinteisintä gutenbergiläistä versiota.

Blogille avataan myös omat Facebook-sivut ja blogi liitetään nähtäville blogit.fi-portaaliin.

Toivotan kaikenikäiset ja -kokoiset lukijat tervetulleeksi blogini seuraajiksi ja kommentoijiksi!