sunnuntai 25. joulukuuta 2016

Karvapalloa jahtaava kaljupää

Millainen on elämänkerta, jonka kirjoittaja avaa pääkoppansa ja suurin osa kirjasta kertoo tunteista ja ajatuksista? Millainen on urheilijaelämänkerta, jossa urheilu on statisti verrattuna siihen kamppailuun, jota päähenkilö käy päänsä sisällä. Se on kirja nimeltä "Andre Agassi". Jo kirjan alku vie mennessään - pitkä alkukohtaus kertoo valmistautumisesta viimeiseen peliin, jonka jälkeen Agassin ura olisi ohi. Mahtava kuvaus niistä tunteista, joita ammattiurheilija voi kokea mennessään kentälle.




Kirjan päätyminen luettavaksi oli jo kumma tarina. Kuulin, kun suurin radioidolini Jaajo puhui tästä Aamulypsyssä ja tarina jäi mieleen. Sitten hieman myöhemmin huomasin kirjan alepokkari-laarissa, jossa myytiin pokkareita kolme kympillä. Tämä oli "se kolmas" eli ns. täytekirja.




En ole tennisihminen, enkä mikään Agassi-fani. Ennen kirjaa tiesin koko hepusta ainoastaan sen, että hän seurusteli Brooke Shieldsin kanssa ja hänen huhuttiin joutuneen Barbra Streisandin puumaamaksi.


Agassin kirja kertoo kaunistelematta kamppailusta, jota pelaaja kävi kentillä, mutta vielä enemmän itseään vastaan. Agassi kertoo läpi kirjan, kuinka oikeasti vihasi tennistä, mutta nousi maailmanlistan ykköseksi. Kirja onkin hyvää lukemista niille junioriurheilijoiden isille, jotka ovat päättäneet toteuttaa omia unelmiaan lastensa kautta.


Kirja ei sorru urheiluelämänkertojen perusongelmaan eli siihen, että mekaanisesti luetellaan tekijän saavutuksia ja rakennetaan päähahmon ympärille pelkkää menestystarinaa ja gloriaa. Tässä kirjassa epäonnistutaan ja käydään pohjalla. Menestystä ei tunnu tulevan ja kun tuleekin, niin se ei tunnu siltä, miltä pitäisi. Oikeastaan kirjassa perinteistä on ainoastaan loppu, jossa rakkaus voittaa kaiken.


Hehkutan, koska kirja sen ansaitsee. Tämä on tähän mennessä lukemistani urheiluelämänkerroista ehdottomasti paras. Sen vuoksi, että se kertoo enemmän ihmisestä kuin urheilusta. Ja tämän kirjan ihminen sai minut kiinnostumaan urheilusta nimeltä tennis aivan uudella tavalla.

torstai 22. joulukuuta 2016

Kaksi kirjaa keskitysleiristä

Sattumalta käsiini osui kirjastossa peräkkäin kaksi kirjaa, jotka käsittelevät Auschwitzin keskitysleiriä. Vaikka luen paljon toista maailmansotaa koskevia teoksia, niin kosketuspinta keskitysleirien selviytymistarinoihin on aika ohkainen.


 Ei sillä, etteikö aihe kiinnostaisi, mutta olen löytänyt sotaan mielenkiintoisempia näkökulmia. Nämä pari kirjaa kyllä avasivat silmiä uudella tavalla.




Thomas Harding - Hanns ja Rudolf (Atena-Kustannus)




Ensiksi luin Thomas Hardingin kirjan Hanns ja Rudolf, joka kertoo tarinan siitä, kuinka toisen maailmansodan jälkeen alettiin metsästää sotarikollisiksi luokiteltuja natsijohtajia. Ennen toisen maailmansodan lopussa löydettyjä keskitysleirejä, ei sotarikollisia juuri etsitty tai haettu, mutta keskitysleirien kauheuksien paljastuminen pakotti liittoutuneet myös etsimään joukkotuhon syylliset.




Hanns ja Rudolf kertoo Auschwitzin komendantti Rudolf Hössin etsimisestä ja löytämisestä. Kirja on kirjoitettu kahdesta eri näkökulmasta, metsästäjän ja saaliin. Tarina alkaa molempien osapuolten lapsuudesta ja kertoo siis tarinan siitä, miten ensimmäisen maailmansodan sankarista Hössistä tuli lopulta Auschwitzin kuolemantehtaan komentaja ja toisaalta, kuinka Berliiniläinen juutalaispoika päätyi Britannian armeijaan ja metsästämään sotarikollisia.




Höss on mielenkiintoinen hahmo. Keskitysleirien todellisuus on pitkälti Hössin paljastama, sillä juuri Rudolf Höss toimi Nürnbergin oikeudenkäynnissä todistajana, joka kertoi julki tarinan keskitysleirien toiminnasta ja päämäärästä.




Tarina Hössistä on uskomaton senkin vuoksi, että on mahdotonta käsittää, kuinka joku voi pitää oikeutettuna ja normaalina sitä, että hänen tehtäväkseen annetaan perustaa kuolemantehdas, jonka päämääränä on tuhota yksi kansanryhmä kokonaan. Tai miten yksilö voi uskoa johonkin ideologiaan niin sokeasti, että oikeuttaa itselleen hyväksytyksi ihmisten kaasutuksen ja krematoinnin.


Kirjassa Höss kertoo, kuinka häntä harmitti se, että liiallinen työmäärä vei hänet pois perheen luota. Itse asiassa minulle jäi hämäräksi se, katuiko Höss koskaan tekojaan ennen kuin hänet hirtettiin samaisen Auschwitzin pihalle, jossa hän muutamaa vuotta aiemmin oli tuhonnut massoittain ihmisiä.


Kirjan opetus on, että ihminen on ideologialle sokea. Natsismi ei ole maailmanhistorian ainoa joukkotuhoon johtanut aate, vaan vastaavia esimerkkejä löytyy myös lähempää nykyaikaa. Toinen opetus on myös se, että paha saa aina palkkansa. Luettuani keskitysleirien tarinan, en yhtään pahoittele sitä, että vielä nykyisin natsirikollisia metsästetään, vaikka syyllisten ikä hipoo sataa.




Shlomo Venezia - Sonderkommando (Like-Kustannus)




Toinen lukemistani kirjoista on tarina leirin sisältä. Sonderkommando kertoo Shlomo Venezian oman tarinan. Kirja on kirjoitettu haastattelumuotoon ja tarinaa avataan kysymysten kautta.




Sonderkommandot olivat keskitysleirien vangeista valittuja juutalaisia, joiden tehtävänä oli hoitaa tuhottavien vankien saattaminen kaasukammioon ja kaasutettujen ruumiiden kerääminen, polttaminen ja tuhkien sirottelu. Tänä päivänä ei voi edes kuvitella, että tuollaisesta kokemuksesta voi selvitä järjissään.




Suurin osa sonderkommandoista tapettiin leirissä, sillä natseilla oli luonnollinen tarve hävittää todisteet kiistatta sairaasta tavoitteesta tuhota koko juutalaisten ihmisryhmä. On suoranainen ihme, että Venezia pelastui.


 Minulle nousi kylmät väreet siinä kohden, kun Venezia kertoo, että pahimmillaan keskitysleirissä tuhottiin vuorokaudessa yli 1500 ihmistä juna-aseman ja tuhkauksen välissä. Määrä on käsittämättömän suuri.


Shlomo Venezia kertoo myös selviytymisen tuskasta - siitä, että hän kokee häpeää ja huonoa omaatuntoa, että selvisi. Uskomatonta, että leirin vanki siis katuu. On syytä tässäkin sanoa ääneen, että vaikka sonderkommandot osallistuivat leirin tuhoamiskoneiston ylläpitoon, he olivat leirin toimintaan täysin viattomia. Mikäli valittu vanki ei olisi suostunut sonderkommandoksi, niin seurauksena olisi ollut oma vuoro kaasukammiossa eli vaihtoehtoa ei käytännössä ollut.


Kirjan pahin anti on se, mitä ei ääneen sanota. Se, kuinka pahatkin asiat normalisoituvat, kun on pakko. Kuinka ihminen voi turtua siihen, että saattelee perheitä kaasukammioon tapettavaksi ja koettaa rauhoitella kohtaloaan odottavia uhreja. Tai kuinka joku voi polttaa ihmisiä uunissa vuorokauden ympäri jatkuvalla syötöllä. Kirjassa leirin arki kuvataan koruttoman tarkasti ja yksityiskohtaisesti.


Sonderkommando kuuluisi kaikkien yläkouluikäisten pakollisesti luettaviin kirjoihin. Se opettaa meitä menneisyydestä ja muistuttaa, mihin pahuuteen ihminen pahimmillaan kykenee. Tarinana Sonderkommando on ainutlaatuinen. Toivottavasti tuollaisia tarinoita ei enää koskaan tarvitse kirjoittaakaan.







tiistai 15. marraskuuta 2016

Kerran elettyä - Pauli Hanhiniemi



Minulle tämän syksyn odotetuin uutuus oli ehdottomasti Pauli Hanhiniemen kirjoittama "Kerran elettyä". Tällä kertaa en itse mennyt kirjakauppaan, vaan synttäripukki oli kopannut kirjan kainaloon sopivasti näin marraskuussa. Kirjan lisäksi kauppoihin tuli hieman aikaisemmin jo Hanhiniemen uusi soololevy. Molemmat olisivat joka tapauksessa päätyneet kirjahyllyyn.

Olen ollut lauluntekijä, laulaja, Hanhiniemen vankkumaton ja täysin subjektiivinen ihailija jo jostain Kolmannen naisen ajoilta alkaen ja seurannut miehen tekemisiä läpi Perunateatterin ja Hehkumon kautta uuteen Kolmanteen naiseen. Erotan melko hyvin Hanhiniemen kynän jäljen hänen muillekin tekemissä biiseissä (Kakskytä senttiä, Särkyvää). Tykkään miehen tavasta sanoittaa ja maalata sanoilla kuvia, jotka kertovat lyhyesti, mutta ytimekkäästi elämästä hieman sarkastisella twistillä.

Kirja kuin koru

Kirja on Docendon kustantama ja formaatiltaan hieman perusromaania suurempi joka suuntaan. Ensimmäisenä kirjassa kiinnittää huomion siihen, että sen ulkoasuun ja layoutiin on panostettu huolella. Selasin kirjaa pitkän aikaa lukematta, sillä kirjan kuvat, paperi, fontti sekä koko asettelu oli erittäin kaunista. Kirja olikin kädessä kuin koru. Moni ei kiinnitä kirjan ulkoasuun huomiota, mutta koko ulkoasulla on suuri merkitys lopputulokseen.

Voisi ajatella, että tätä Hanhiniemen kirjaa ostetaan verrattain paljon lahjaksi ja sellaiseksi kirjaksi, joka hankitaan omaan kirjahyllyyn. Tällöin hienompi ulkoasu varmaan palvelee tuota tarkoitusta. Ja loppuvuodessa on myös kaksi isompaa kirjasesonkia - isänpäivä ja joulu - joissa tarjonnan määrä kasvaa. Tuolloin on merkitystä sillä, että valikoimasta erottuu joku kirja puhtaasti ulkonäöllisistä syistä.

Mies ja ääni

Kirja on Pauli Hanhiniemen itsensä kirjoittama ja miehen ääni kuuluu joka sivulla. Tarina on kirjoitettu minä-muotoon ja kirja sisältää Hanhiniemen tarinoita vuosien varrelta. Kirja ei siis etene tylsästi luetteloiden saavutuksia, vaan se on kuin trubaduurin tarinan pitääkin - tarina sieltä ja toinen täältä. Kirjoittaja on nostanut itselleen tärkeitä tapahtumia ja monet niistä ovat sellaisia, jotka eivät ole suurinta valtavirtaa, vaan enemmän tekijälle henkilökohtaisia. Kirja on tekstiltään - niin kuin olettaa saattaa - erittäin sujuvaa ja eteenpäin kulkevaa. Olisi erikoista, jos sanoittamisen ammattilainen takeltelisi tässä kohden. Kokonaisuus on miellyttävää luettavaa. Lopussa jopa tuntui, että menipä nopsaan - "olix tää tässä".

Erikoinen yksityiskohta kirjassa on se, että kirjoitusjaksojen välissä on kirjoitettuna Pauli Hanhiniemen tekemiä sanoituksia. Sanoitukset etenevät samaan tahtiin kirjan tarinan kanssa. Sellaiselle kuin minä, joka on kuunnellut nuo sanat aika monta kertaa levyiltä, lyriikoiden anti on aika ohutta, mutta tarinaa ne tukevat luonnollisena osana - tai tarkemmin sanottuna ovat osa miehen tarinaa.

Tarinat

Hanhiniemen tarina on mielenkiintoista luettavaa, mutta kokonaisuus on hieman liian repaleinen. Minulle kirjan seuraaminen oli helppoa, koska tunsin paljon pohjaa ennestään. Sellaiselle, joka ei bändejä tai Hanhiniemeä tunne, voi tarinan seuraaminen olla vaikeampaa.

Itse odotin myös taustoja biisien takaa. Miksi ja miten tehtiin Suomen ehkä hienoin rock-biisi "Tästä asti aikaa" tai mikä johti Kolmannen naisen hajoamiseen ensimmäisellä kerralla? Minua kiinnostaa tarinat noiden hienojen sanoitusten kääntöpuoli, koska se syventää biisien kuuntelua. Ja Hanhiniemen sanoitukset kuulostavat monesti sellaisilta, että niiden takana on itse elettyä elämää, joten totta kai tarinaa jää kaipaamaan. Hyvänä esimerkkinä vaikka uuden levyn biisi "Suru teki lähtöään" - kuka voisi luulla, että tuo tarina tulee mielikuvituksesta eikä eletystä elämästä?

Kirja maalaa kirjailijasta nöyrän ja työteliään sanoittajan kuvan, joka ei koskaan ole hakenut kohujulkisuutta, vaan on halunnut olla esillä ainoastaan biisiensä kautta ja tietenkin esiintymislavalla. Kirjassakaan ei ole kirjoitettu paljastusjuttuja tai kerrottu muista kuin bändien jäsenistä. Linja on puhdas ja tukee tuota Hanhiniemen asennetta julkisuutta kohtaan.

Ja jälleen kerran pääsee kuulemaan sen faktan, että menestyneenkin rock-muusikon elämä on pääosin paljon muuta kuin glamouria ja kimalletta. Se on raakaa työtä, jossa lahjakkuuskin kantaa vain tiettyyn pisteeseen ja loput on tehtävä raa'alla työllä.


Todennäköisesti tulen palaamaan tämän kirjan pariin uudestaan eli kirjahyllystä tämä saa paikan eturivistä. Suosittelen toki niillekin, jotka eivät Hanhiniemen tuotantoa ennestään tunne, saatatte kokea yhtäkkiä vetoa kolmanteen naiseen.

perjantai 11. marraskuuta 2016

Humppa-Heikin tarina "Hyvää iltaa ihmiset" - Heikki Hietamies

Heikki Hietamies on meille 70-luvulla syntyneille ensimmäisiä kotimaisia tv-julkkiksia. Meidän silmissä hän veti lauantaisin Lauantaitanssit ohjelmaa, jota esitettiin pahimoilleen samaan aikaan kuin Disneys lyhyitä animaatioita toisella kanavalla. Riitelin itsekin äitini kanssa talon ainoan tv:n katseluvuorosta lauantaisin. Toinen muistikuva liittyy siihen, kuinka Apu-lehdessä Hietamies oli mukana lukijamatkojen mainoksissa aina 80-luvulle saakka.

Heikki Hietamies on kuitenkin paljon enemmän kuin pelkkä humppaohjelman juontaja. Hän on tuottelias kirjailija, media-alan konkari, jolla on kokemusta lehdistä, tv:stä ja radiosta, siis oman aikansa todellinen multimediatalentti. Ja Hietamies ui mediaan juuri silloin, kun televisio teki nousuaan viihdeohjelmilla. Samoin Hietamies oli mukana Katsossa ja Apu-lehdessä silloin, kun nuo lehdet olivat kuuminta hottia. Maailma ennen seiskaa oli hieman erilainen - kesympi.

Hietamiehen tarina "Hyvää iltaa ihmiset" on Hietamiehen kertoma tarina itsestään. Minulle tuon kirjan suurin arvo oli siinä, että kirjoittaja kuvaa todella hienosti vanhaa Lappeenrantaa, joka siis on nykyinen asuinpaikkani. Tarinoissa vilisevät kuvaukset siitä, millainen kaupunki oli ennen ja millaista elämä Lappeenrannassa oli. Kävin juuri eilen ajelemassa Pallossa ja koetin sovittaa kuvauksia nykyisiin kortteleihin - epäonnistuin.

Toinen kirjan kiistatta korvaamaton anti on se, kuinka Hietamies kuvaa median kehitystä. Televisioon oli suhteellisen helppoa päästä ja siellä oli mahdollista pärjätä vähemmälläkin kokemuksella, kun tunsi oikeita ihmisiä ja sopi persoonana joukkoon. Radio ja televisio vaikuttavat nykymaailmaan suhteutettuna aika inhimillisiltä paikoilta työskennellä ja luoda. Tarjonnassa pärjäsi vähemmälläkin rahalla, jos vaan idea oli hyvä ja siihen sai mukaan kanavien päättäjät eli ohjelmajohtajat.

Hietamiehen koko perhe on jossain vaiheessa ollut melkoinen julkkisperhe. Kun mies on televisiosta tuttu ja vaimo nousee kirjailijana nopeasti eliittiin, niin valokeila suunnataan nopeasti tuon perheen sisälle. Hietamiehet olisivat ansainneet kirjan jo pelkällä julkkis-statuksella, mutta tämä kirja on onneksi kirjoitettu tekojen kautta. Massiivinen tuotanto, jonka Heikki Hietamies on tehnyt tv:ssä ja sen ulkopuolella oikeuttaa kyllä yhden kirjan tekemiseen.

Ongelmallista kirjassa on se, että kirjoittaja on itse päähenkilö. Minua häiritsi välillä paljonkin Hietamiehen tapa kuvata itseään "eräänä Hietamiehenä". Samoin katsantokanta omiin suorituksiin on välillä hieman ylikorostunut. Mutta nämä ovat pieniä nyansseja, koska kirja oli minulle kokonaisuutena odotuksia suurempi kokemus.

Tämän kirjan jälkeen entinen humppa-Heikki näyttää aivan erilaiselta. Hänestä kuvastuu kunnon self-made-man, joka on onnistunut lyömään itsensä läpi useammalla eri median kentällä. Se tarkoittaa, että kyseessä on pakko olla lahjakkuuden ja ahkeruuden suotuisa yhdistelmä. Tarinaa on hauskaa lukea, sillä se juoksee  koko ajan eteenpäin ja kirjassa ei tylsiä luppohetkiä tai luettelomaisia suoritusten sarjoja ole. Kirjoittajan kyllä huomaa ammattilaiseksi.

Suosittelen lukemaan -voi tuoda monelle muullekin yllätyksen.

Pohjois-Korea trilogia

Pahoittelut, että en ole pitkään aikaan kirjoittanut tätä blogia. Kyse ei suinkaan ole siitä, ettenkö olisi lukenut kirjoja, vaan siitä, etten ole ehtinyt kirjoittaa niistä. Lukemisen alla on koko ajan pari kirjaa ja tuolla muistikirjassakin odottaa muutaman kirjan arvioinnit kirjoitustaan. Tässä kuitenkin yhden luku-urakan tulos.

Jäin koukkuun Pohjois-Koreaan - maahan, joka on kuin liian pitkälle viety ihmiskoe tai loputon painajainen. Diktatuuri Kiinan kyljessä, jolla on täysin omat säännöt ja elämä. Luin tuosta maasta kolme eri kirjaa ja kolme erilaista tarinaa. Nuo tarinat kannattaa lukea tässä samassa järjestyksessä, jossa itse ne luin, sillä siten saa parhaiten esiin sen kontrastin, jonka tuo maa pitää sisällään. Pohjois-Korea on kovin erilainen saalisketjun eri päissä oleville. Mutta helppo tai yksiselitteinen se ei ole kenellekään.

Pohjois-Koreasta on viime vuosina tehty hyviä teoksia, jotka kaikki sisältävät tarinan paosta diktatuurin kynsistä. Useat kirjat ovat nimenomaan tarinoita ihmisistä, jotka ovat mielipiteidensä tai ilmiannon vuoksi suljettu vankileiriin ja päässeet sieltä pakenemaan yleensä Kiinan kautta Etelä-Koreaan tai Yhdysvaltoihin. Luettuani kaksi pakotarinaa ymmärrän, miksi heille tulee tarve huutaa maailmalle, millaista elämä suljetussa diktatuurissa voi olla.

Leiri 14 

Leiri 14 kertoo tarinan Shin Dong-hyukista, joka syntyy ja kasvaa vankileirillä ja oppii leirin tavoille pienestä pitäen. Tämä tarina on näistä kolmesta ehdottomasti raain ja julmin, sillä se kuvataan pienen lapsen silmin. Leirin arki perustuu ilmiantoihin, kidutukseen, teloituksiin ja ehdottomaan kuriin. Leirille suljetut kansalaiset ovat menettäneet ihmisoikeutensa ja heitä kohdellaan kuin arvotonta karjaa. Shin Dong-hyuk näkee perheenjäsentensä teloituksen ja häntä kidutetaan pakomatkan suunnittelun vuoksi.

Lopulta kuitenkin Shin Dong-hyuk alkaa suunnitella pakoa ja lopulta päätyykin Yhdysvaltoihin. Kirjaa sanotaan ensimmäiseksi leiriltä vapauteen paenneen kirjoittamaksi tarinaksi ja julkisuudessa on jo ehditty epäillä tarinan todenmukaisuutta ja tarkkuutta. Valitettavasti noin julmaa tarinaa ei voi keksiä, vaan sen täytyy olla totta - ainakin suurelta osin.

Yhdysvalloissa Shin Dong-hyuk kokee suuria vaikeuksia sopeutua vapauteen ja vapaaseen yhteiskuntaan ja hän kertookin kirjassa avoimesti, ettei hänelle vapaana eläminen ollut niin helppo ja yksinkertainen juttu kuin, mistä hän haaveili.

Pjongjangin akvaariot

Myös trilogian toinen kirja on pakotarina vankileiriltä. Tarinan juuret vain ovat toisenlaiset. Pjongjangin akvaarioiden pääosassa on Kang Chol-hwan ja hänen perheensä. Perhe kotoisin Pohjois-Koreasta, mutta lähtevät sieltä Japaniin saaden aikaan menestyvän bisneksen, jonka perheen isoisä lopulta myy, koska haluaa palata paremman elämän toivossa takaisin Pohjois-Koreaan. Hommat menevät kuitenkin pieleen ja koko perhe käydään hakemassa kotoaan ja sijoitetaan vankileirille. Tarinassa on koomista se, että kun perhe käydään hakemassa kotoaan leirille, he saavat ottaa mukaansa myös kaikki tavarat, jotka kyytiin mahtuvat - ikään kuin leirillä niille olisi käyttöä.

Kang Chol-hwanilla on edessään samanlainen sopeutuminen kuin Shin Dong-hyukilla, mutta elämä on paljon vaikeampaa, koska Kang on tottunut jo parempaan elämään. Pikkuhiljaa hän kuitenkin adaptoituu kovaan kuriin, ilmiantojen maailmaan sekä väkivallan, kidutuksen ja teloitusten värittämään arkeen. Ruokaa etsitään, varastetaan ja lopulta syödään jopa hyvällä ruokahalulla rottia. Kun nälkä on riittävä, ei ravinnon laadulla enää ole väliä.

Tämäkin kirja päätyy siihen, että Kang pääsee pakenemaan Kiinan kautta Etelä-Koreaan. Pakomatkasta on tehty hyvä ja tarkka kuvaus ja matkan vaiheet ovatkin ehkä kirjan viihdyttävintä antia.

Nämä molemmat pakotarinat opettavat julmalla tavalla sen, että ihminen sopeutuu pakotettuna mihin vain. Vaikka arki olisi mitä, niin sen sääntöihin taipuu lopulta jokainen. Ja diktatuurin alimmalla tasolla olevat joutuvat pelaamaan tosielämän nälkäpeliä joka päivä. Kuvaukset ovat hämmästyttävän samanlaisia kuin ne, joita kirjoitettiin toisen maailman sodan keskitysleireiltä.

Diktaattorin keittiömestari

Sarjan kolmas kirja räjäyttää tajunnan noiden kahden jälkeen. Kyseessä on japanilaisen Kenji Fujimoton tarina siitä, kuinka japanilaisesta sushikokista tuli Pohjois-Korean diktaattorin lempikokki ja läheinen luottomies.

Fujimoto lähtee vapaasta tahdostaan ja suurten rahojen toivossa pitämään sushipaikkaa Japanista Pohjois-Koreaan ja alkaa äkkiä menestyä. Hyvän kokin maine kiirii myös Kim Jong-ilin korviin ja pian Fujimoto pääsee tekemään ruokaa valtaeliitille ja itse diktaattorille. Päästyään sisäpiiriin Fujimoto näkee eliitin loiston ja kuvaa sitä hienosti. Elämä eliitissä on kovin toisenlaista kuin vankileirillä. Mikään ei tunnu olevan mahdotonta itse diktaattorille ja valtaeliitin elämä sisältää luksusta käsittämättömän määrän. Käytännössä omia teitä ajetaan mersuilla ja BMW:llä ja jatkuvat juhlat pitävät sisällään yletöntä syömistä ja juomista. Näistä ei kansan alempi kasti tiedä mitään.

Fujimoto myös rakastuu ja lopulta luopuu Japanin passistaan. Eliitin kokkina hän kuitenkin pääsee liikkumaan vapaasti ja matkustelee Japanin lisäksi myös Euroopassa. Muutamat virheet johtavat jopa Fujimoton hyljeksintään ja lopulta Fujimoto päättää paeta takaisin Japaniin.

Kirja on kirjoitettu nykyisen diktaattorin Kim Jong-unin isän valtakaudella ja kirjassa nykyinen hallitsija onkin kuvattu nuorena prinssinä. Jo tuolloin Fujimoto arvasi, että Kim Jong-unista tulee hallitsija isänsä jälkeen.

Luettuani nuo kaikki kolme kirjaa, pääni oli aivan pyörällä. Kuinka voi edelleen olla olemassa maa, joka pelaa ihmistensä sieluilla aivan eri säännöillä kuin kukaan muu. Miten maa, joka sulkee kansalaisiaan leireille, voi säilyä olemassa ja selvitä? Kaikki kolme kuvausta veivät mielikuvaa maasta eri suuntiin ja kokonaiskuva Pohjois-Koreasta on kovin kummallinen.

Pohjois-Koreaan jää kuitenkin koukkuun. Tuota ihmettelyä on pakko jatkaa ja lukea lisää tarinoita. Samoin aloin kiinnostua myös siitä, miten maasta kirjoitetaan uutisissa ja mitä koko Pohjois-Koreasta uutisoidaan tänä päivänä. Viime aikojen uutiset ovatkin koskeneet teloitettuja tai kadonneita valtaeliitin jäseniä tai uhoa ohjuskokeista. 

Kaikki kolme kirjaa olivat lukemisen arvoisia ja jokaisen tarina on ehdottomasti ansainnut tulla kirjoitetuksi - ja luetuksi.  

lauantai 22. lokakuuta 2016

Koljonvirralta kaljatölkkiin - Sandels

Himoitsin jo keväällä kirjakaupan hyllyillä loistanutta Robert Brantbergin kirjoittamaa eversti Johan August Sandelsin elämänkertaa. Voin hyvin tunnustaa, että kirjan kansikuva kiinnitti ensimmäisenä huomioni. Kannessahan majailee Olvin Sandels-tölkistä tuttu piirros. Sandels on kuitenkin paljon suurempi kuin etiketin hahmo tai edes Vänrikki Stoolin tarinoiden sankari. Eversti Johan August Sandels on oiva sotapäällikkö, jonka kautta on helppo kertoa koko Ruotsi-Suomen historiaa Kustaa III:n maasotien sekä Suomen sodan ajalta 1800-luvun alussa.

Kirja on kirjoitettu enemmän sodan tai ajan- kuin henkilön kuvaksi. Sandells sitoo Suomen sodan historiaa ja hänen kauttaa tuota historiaa on luontevaa kertoa. Sotaa saadaan eräällä tavalla henkilöityä ja tapahtumat tuntuvat inhimillisemmiltä. Näkökulma tuo meille vieraampaan historiajaksoon terävyyttä ja mielenkiintoa.

Itse kiinnostuin Suomi-Ruotsin ja ennen kaikkea Ruotsin suurvalta-ajan historiasta Mirkka Lappalaisen Pohjolan leijonan kautta ja olen sen jälkeen lukenut kyseisen ajan teoksia ja Ruotsin historiaa enemmänkin. Ennen Sandelsin elämänkertaa hankin jo omaan kirjahyllyyni Kustaa III:n maasodat -teoksen, jossa kuvattiin muun muassa taisteluja Savitaipaleella ja Ristiinassa. Sandels kirja antoi noille taisteluille uutta näkökulmaa.

Kirja sinällään on kronologinen kertomus Sandelsin elämästä. Sandels kulkee Tukholmasta Suomeen ja lopulta päätyy hallitsemaan Ruotsin valtaamaa Norjaa. Ura on pitkä ja nousujohteinen koko ajan ja Sandels pysyy jopa poliittisesti puhtoisena huolimatta siitä, että joutuu osaksi Anjalan liiton vehkeilyä.

Hienona kuriositeettina on kirjan aloittaminen kuvauksella Koljonvirran taistelusta. Taistelu oli melko merkityksetön ja sodan lopputuloksen kannalta mitätön taistelu, mutta Runegerg nosti sekä taistelun että Sandelsin kunniaan kertomuksellaan Vänrikki Stoolin tarinoissa. Sandelsin legendaa on minusta onnistuneesti osattu myös hyödyntää Olvin markkinoinnissa.

Merkittävä sotastrategi ja henkilöstöjohtaja

Kirjan perusteella Sandels oli kyllä maineensa ansainnut. Hän osasi valita taistelut, jotka taisteli ja onnistui johtamaan joukkojaan niin, että mahdollisuudet voittoon olivat olemassa, vaikka miehinen alivoima vaivasikin. Sandelsia voidaan myös pitää eräänlaisena sissisodan edelläkävijänä. Kirjassa on kuvaus siitä, kuinka suomalaiset sotajoukot tekivät venäläisille hallaa, hyökkäämällä huoltokuormaston kimppuun, minkä seurauksena Kuopioon linnoittautuneet venäläiset jäivät ilman ruokaa ja ammuksia.

Sandels kuvataan kirjassa taitavaksi strategiksi sekä esimieheksi, joka pyrki säästämään mehiään silloin, kun heitä ei ollut tarpeen uhrata. Tuohon aikaan suhteutettuna Sandels olikin melkoinen hr-manageri ja henkilöstöjohtaja.

Sujuvaa tekstiä ja täyttä asiaa

Pidin kirjasta useammastakin syystä. En ollut kirjoittajan tuotantoon aiemmin törmännyt, mutta meinaan kyllä törmätä jatkossa. Brantberg on asiansa osaava kirjoittaja ja sotahistorioitsija. Mutta sen lisäksi myös hyvä kirjoittaja. Kirja on kirjoitettu kuivan historiateoksen sijaan tarinaksi ja edes jatkuva paikkojen ja ihmisten luettelu ei tee kirjasta puuduttavaa. Kirja ei sinällään tarkemmin kerro tuon ajan taistelutapoja tai kuvaa 1800-luvun sotaa tai elämää, mutta antaa kyllä kuvan, missä ja miksi sodittiin sekä myös aseista ja apuvälineistä, joita käytettiin.

Toinen kirjan mielenkiinto on se, että se sisältää taistelukuvauksia minulle tutuista paikoista. Rantasalmen tai Mikkelin merkitys historiassa nousi aivan uuteen sfääriin tämän luettuani ja ymmärrän nyt muutamien näkemieni muistomerkkienkin taustan.

Suosittelen kirjaa historiafriikeille, jotka kaipaavat hieman pirteämpää teosta puhtaasti puuduttavien sotakuvausten lisäksi. Jotta tuosta 1800-luvun historiasta pääsisi paremmin perille, niin se vaatii tuekseen muutakin lukemista kuin tämän. Suosittelen muutenkin tutustumaan Suomen 1800-luvun historiaan. Suomi oli osana suurvaltojen valtapeliä ja joutui osin ilman omaa syytään sotatantereeksi liittyen tavallaan myös Napoleonin sotaretkiin.

Hyvänä knoppina - Johan August Sandels oli Suomen toiseksi viimeinen sotamarsalkka - viimeinen oli Marsalkka Mannerheim.

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Kohti itsenäisyyspäivää - Roope Lipasti: Linnan juhlat

Edellisellä kirjastoreissulla kassista puuttuivat vielä kaikki kevyemmän osaston kirjat ja vasta-palautettujen hyllystä bongasin tämän itselleni lukemattoman Roope Lipastin kirjan Linnan juhlat. Kirja on kirjoitettu 2015, eikä siis ole edes uusin kirjailijan teos. Vuonna 2016 Lipastilta on tullut jopa kaksi teosta Virtanen ja Euroopan historia sekä Viimeiset polttarit.

Roope Lipasti on hämmästyttävän monipuolinen kirjailija, joka on kirjoittanut lähes kaikkea kirjoittamisen arvoista blogista aina oopperan librettoon ja lastenkirjoihin saakka. Itse olen suuri Lipasti-fani, sillä hän kuuluu näihin käännöskirjailijoiden joukkoon, jotka osaavat kääntää arkitodellisuutta sopivasti 45 astetta, jotta harmaa tosielämä löytää uusia värejä ja saa kaiken näyttämään vähän koomisemmalta. Kirjailija jatkaakin sitä samaa perinnettä, joka on jo Arto Paasilinnan ajoilta tuttu - siis keksitään tarina, joka periaatteessa voisi olla totta, mutta ei kuitenkaan.

Linnan juhlat on kertomus Hannusta, jonka elämä syöksyy raiteiltaan potkujen ja avioeron vuoksi. Juuri ennen lopullista ratkaisua Hannu tapaa persoonan treenaaja Mikon. Tästä alkaa huikea seikkailu, jossa Mikon missio on tehdä Hannusta jälleen elämänhaluinen päämääriään jahtava ihminen. Tarina huipentuu kirjan nimen mukaisesti linnan juhliin.

Tarina juoksee hienosti eteenpäin koko kirjan ajan, mutta kirjan aikajanaa on välillä vaikeaa havaita - tapahtuuko tarina viikossa, kuukaudessa vai vuodessa. Tarinassa on lipastimainen twistinsä, mutta jotenkin se ei nouse samanlaiseen lentoon kuin vaikkapa Perunkirjoitus. Kirjassa on myös joitakin sivulankoja, joita ei päätarinaan ole saatu kunnolla sidottua. Mutta noistakin huolimatta tarina on kiinteä kokonaisuus.

Kirja pitäytyy Lipastin edellisten kirjojen tyyliin siinä, että päähahmoja on vähän. Jos Perunkirjoitus kertoi kahdesta henkilöstä, niin tässä määrää sentään oli vähän kasvatettu. Hahmoista on tehty traagisempia kuin aiemmissa teoksissa ja kokonaisuutena Linnan juhlien kontrastit komedian ja tragedian välillä ovat suuremmat kuin ennen. Kirja onkin enemmän komedian asuun puettu tragedia kuin pelkkä hassu kirja.

En pitäisi tätä Roope Lipastin ykkösteoksena, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen se on.

Lipasti muuten kirjoittaa blogia Kotivinkin sivuilla, kannattaa käydä lukemassa hänen ajatuksiaan perhe-elämästä ja vanhemmuudesta.

http://www.kotivinkki.fi/blogit/teini-talossa


maanantai 26. syyskuuta 2016

Tuntematon panssariässä - Raymond Bagnodas: Panssarikreivi

Raymond Bagnodaksen kirjoittama teos Panssarikreivi on se kirja, joka inspiroi minua aloittamaan kirjablogin. Kirja tarttui kouraani kirjakaupan syysalesta ja ennen lukemista en tiennyt kirjoittajasta tai päähenkilöstä yhtään mitään. Suoraan sanottuna ostin tämän kirjan, koska se oli hinnaltaan halpa ja sopi siihen lukumaailmaan, jota itse paljon luen. Samalla kun luin tätä kirjaa ja keskustelin aihealueesta ystävieni kanssa huomasin, että kirjablogeissa ei juurikaan käsitelty sotakirjoja. Alunperin aioinkin perustaa blogini puhtaasti sotakirjojen ympärille ja antaa sille nimeksi yksinkertaisesti "Sotakirjat" - no ajatukset kehittyvät ja muuttuvat ja nyt kun tämä blogi on saatu alulle, niin mieluummin kirjoitan väljemmin rajatusta aihealueesta.

Saksalainen panssariase toisessa maailmansodassa

Saksalaisten menestys toisen maailmansodan alussa perustui pitkälti uusien aselajien käyttöön sekä eri aselajien yhteistoimintaan. Käyttämällä yhdessä panssari- ja jalkaväkeä oli mahdollista saavuttaa nopeasti menestystä sellaisia maita vastaan, joilla ei vastaavia aselajien kehitysaskeleita ollut otettu. Loppujen lopuksi ensimmäisen maailmansodan häpeälliseksi koettu rauha palveli Saksaa, jonka oli pakko alkaa kehittää asevoimiaan alusta saakka ja kehityksen myötä aselajien painopistettä oli mahdollista muuttaa uuteen suuntaan (panssarijoukot, ilmavoimat sekä sukellusvenelaivasto).

Panssariaseen kehityksessä huomattavaa on samalla se, että sodan kuluessa aselaji otti kehityksessä valtavia kehitysaskeleita. Niillä aseilla, joilla lähdettiin operaatio Barbarossaan, ei enää ollut minkäänlaista taktista merkitystä kahta vuotta myöhemmin, kun Saksan armeija peruutti selkä edellä takaisin vanhoille rajoille.

Panssariaseen menestyksekäs käyttö johti samalla myös siihen, että se synnytti aselajin pariin uusia legendoja. Koko sotahistorian alalla ikuisiksi ajoiksi tunnetuiksi nousivat marsalkka Erich Von Manstein sekä hänen kenraalinsa Heinz Guderian. Viime vuosina on tehty uusia ja todella hyviä henkilöhistorialllisia teoksia panssarivaunujen päälliköistä. Tunnetuimpana panssariässänä tunnetaan ehkä Otto Carius, joka teki tuhoja Tigerin päällikkönä ja jonka elämänkerta "Tigerit mudassa" lienee jonkin sortin perusteos panssarisodan kuvaajana.

Suosittelenkin ennen Panssarikreivin lukemista tutustumaan Peter McCarthyn ja Mike Syronin perusteokseen "Panssarisota : Saksan panssaridivisioonat toisessa maailmansodassa". Kyseistä kirjasta saa perustiedot Saksan panssariaseen koostumuksesta (vaunutyypit, joukot, taistelut, henkilöt) sekä parhaan kokonaiskuvan koko saksalaisen panssariaseen kehityksestä ja käytöstä toisessa maailmansodassa ja tällöin Panssarikreivin tapahtumat on ehkä helpompi asettaa oikeaan mittasuhteeseen ja tajuaa ehkä paremmin myös kreivin sotasaavutukset.

Hyazinth Graf von Strachwitz (1893-1968)

Kreivi Hyazinth von Strachwitz edusti aitoa vanhaa Sleesialaista ylimystöä. Hänen lempinimensä Panssarikreivi on perua juuri tuosta ylimystaustasta, mutta toisaalta myös siitä, että kreivi johti toimintaa aina rintaman etulinjalla ja ansaitsi omien joukkojensa kunnoituksen työn kautta.

Toisen maailmansodan syttyessä kreivi oli kokenut konkari, joka oli palvellut ensimmäisessä maailmansodassa Saksan ratsuväen joukoissa. Toisessa maailmansodassa kreivi astui panssarijoukkojen palvelukseen ja palvelikin eri joukoissa läpi sodan palvellen sekä Ranskan että Venäjän rintamalla. Sodan lopussa kreivi taisteli vielä kiivaasti puolustaen Saksan maaperää venäläisten hyökkäystä vastaan jääden lopulta vapaaehtoisesti amerikkalaisten vangiksi.

Poikkeuksellista kreivin tarinassa on se, että hän on Saksan joukoissa toisen maailmansodan  joko paras tai toiseksi paras panssariässä, laskentatavasta riippuen. Tuhottuja panssarivaunuja sodan aikana von Strachwitzin tilille on laskettu jopa 200 kappaletta. Tämä johtikin siihen, että sodan kuluessa panssarikreivi palkittiin aina kolmannen valtakunnan toiseksi korkeimpaan kunniamerkkiin saakka - ritariristi tammenlehvin, miekoin ja timantein. Timanttiristein palkittuja sotilaita koko sodan aikana oli vain 27 kappaletta, joten joukkoon päästäkseen täytyi ansioiden olla mittavat (esimerkiksi Erich Hartmann, Otto Kretschmer). (Tietokilpailunikkareille tiedoksi, että korkein saksalainen kunniamerkki toisessa maailmansodassa oli Ritariristi, kultaisin tammenlehvin ja timantein ja niitä myönnettiin vain yksi kappale koko sodan aikana, lentäjä Hans-Ulrich Rudelille)

Kreivin tarina on poikkeuksellinen monesta syystä. Sodan aikana von Strachwitz operoi monenlaisella kalustolla ja joutui toimimaan myös niin, että hän lähti taisteluun resurssien puolesta alakynnestä. Tällöin voitot saavutettiin taktisella ja operatiivisella osaamisella ja rohkeudella. Kirjassa onkin monta tarinaa, jossa kerrotaan kreivin hyödyntäneen taktista osaamistaan saavuttaen siten voittoja etukäteen huomattavastikin ylivoimaista vihollista vastaan.

Toinen poikkeuksellinen seikka on se, kuinka kirjailija kertoo alussa siitä, että kreivistä on saatavissa niukasti lähdemateriaalia. Von Strachwitz on tunnettu hahmo, mutta hänestä ei silti ole aiemmin kirjoitettu tarkempaa lähdeteosta, eikä saatavilla ole kovinkaan paljon luotettavaa tietoa toisen maailmansodan tapahtumista. Kirjan kertomukset perustuvatkin virallisiin asiakirjoihin, joita on täydennetty toisen maailmansodan aikalaisten kommenteilla. Tämä tekee kirjasta tietyllä tavalla myös heikon. Kun tarinoissa ei kuule kreivin itsensä ääntä, niin kerronta on persoonatonta.

Lataa ja ammu!

Kirja oli tällaiselle toisen maailmansodan entusiastille hieno kokemus. Tarinat rintamilta panssarivaunun komentajan silmin olivat mielenkiintoista luettavaa ja kreivistä kuoriutui todellisen suoraselkäisen sotilaan kuvaus, vaikka sitten muiden kertomana. Minuun kreivin persoona teki vaikutuksen. Vaikka kirjan lopussa sota oli jo varmasti hävitty, niin kreivi pyrki taistellen säilyttämään kotimaataan loppuun saakka ja selvässä alivoimassakin taistelemaan niin, että vihollisen etenemistä saatiin hidastettua ja sitä kautta siviiliväestölle rakennettiin turvallinen väylä perääntyä Saksan maaperälle.

Ensimmäiseksi toisen maailmansodan panssaritaisteluja kuvaavaksi teokseksi en tätä suosittele. Tarinasta saa enemmän irti, jos tuntee jo sodan askeleet, hahmot sekä taistelutavat ja niiden kehityksen etukäteen. Von Strachwitz ylsi sodan aikana käsittämättömiin saavutuksiin ja niitä osaa arvostaa vain, jos osaa asettaa ne oikeaan kontekstiin.

Kirjan kirjoitustyyli kielii siitä, että kirjoittaja on itse haltioitunut kreivin persoonasta ja kirjan kieli onkin asteen verran liian ihaileva historiateokselle. Kreivistä maalataan tavallaan jopa liian tarunhohtoinen hahmo.

Tämä kirja jää minun omaan kirjahyllyyni perusteokseksi.


sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Miten löydän lukemista?

Lukemisen löytäminen ei aina ole helppoa. Nyt, kun lukemiseen käytettävä aika on itsellä melko vähäistä, niin ennakkovalinta on entistä tarkempaa. Pääasiallisesti käytän apunani kirjastoa, mutta tietyt kirjat ostan kyllä edelleen itselleni. Ajatukseni omasta kirjahyllystäni on sellainen, että siellä olisivat tietyt perusteokset kuuntelemani musiikin saralta sekä etenkin historiaharrastukseeni liittyvät hyvät yleisteokset. Fiktiivisemmästä puolesta koetan valikoida kirjahyllyyn makaamaan kirjoja, jotka voi lukea useamman kerran. Esimerkiksi Reijo Mäen uutuudet olen pyrkinyt ostamaan, koska luen Vareksen seikkailuja lähes joka kesäloman alussa. Ja sama pätee kyllä Juha Vuorisen tuotantoon. Vuorisen teokset olen kahlannut varmaan viiteen kertaan ja nyt niitä samoja kirjoja lukee jo perheen nuorempi sukupolvi. Ovat siis hintansa hankkineet moneen kertaan.  Toki teen ostopuolella sitäkin, että menen kirjakaupan alennusmyyntiin ja sieltä jää käteen joitain hazardeja, joissa en pääse alkua pidemmälle ja lopulta ne menevät vintille hylkykirjojen laatikkoon.

Kirjaston salat varauksien ja uutuuksien kautta

Kirjastossa kuljen yleensä aina samalla kaavalla. Jos hyllyssä ei ole varauksia, niin kuljen yleensä ensin uutuushyllyjen luo ja katson, onko sinne tullut joitain uusia ylläreitä, joita en olisi nähnyt missään aikaisemmin.

Uutuuksien jälkeen menen seuraavana selaamaan kaikki viimeksi palautetut. Uutuuksissa ovat yleensä ne kirjat, jotka liikkuvat kirjastossa eniten eli käytännössä luen paljon sellaista, mikä kelpaa muillekin (tähän on syynä jo se, että monesti mukana on pieni lapsi, jonka kärsivällisyys kiertää kirjastoa on melko rajallinen).

Mikäli noista ei vielä tärppää riittävän moni osuma, niin kierrän vielä tiettyjen suosikkikirjailijoiden kohdat hyllyistä ja siirryn elämänkertaosastolle, josta koetan haarukoida joitain ylläreitä. Hyllyn 99.1  jälkeen menen seuraavaksi tutkimaan musiikin ja urheilun hyllyt, josko niihin olisi ilmestynyt joitain uusia elämänkertoja luettavaksi. Viimeisenä käyn vielä eri maiden historiahyllyt, joista koetan keksiä uusia tuttavuuksia.

Taktiikkani lukemisessa on se, että lukisin yhtä aikaa sekä faktaa ja fiktiota. Eli käytännössä koko ajan lukemisen alla on vähintään kaksi kirjaa. Vuorottelen mielelläni kevyemmän ja raskaamman kirjallisuuden välillä, koska mahdollisuus keskittyä lukemiseen on eri aikoina erilainen ja oma fiiliskin on välillä sellainen, että aivot eivät siedä mitään raskaampaa. Välillä taas on ihanaa keskittyä vain johonkin raskaaseen elämänkertaan ja lukea hitaasti nautiskellen ja jopa välillä etsien ristiviitteitä saman aikakauden teoksiin.

Varaamalla kiinni uutuuksiin

En koskaan lakkaa ihmettelemästä kirjastojärjestelmän ihmeellisyyttä. Kun aikaa lukemiseen on vähemmän, niin pääsääntöisesti varaan ne teokset, joita luen eli teen niin sanottuja täsmähankintoja. Vinkit varauksiin tulevat yleensä kolmea eri reittiä.

Kuuntelen paljon sitä, mitä tutut ja ystävät lukevat ja kirjoista kyllä keskustellaankin paljon. Omaan tuttavapiiriini kuuluu laillani toisesta maailmansodasta kiinnostuneita ihmisiä ja heiltä tulee vinkkejä siihen, mitä uutta teosten saralla on tullut tai tulossa.

Kierrän säännöllisesti kirjakauppojen hyllyjä ja sieltä näkee usein, mitä uutta on ilmestynyt. Samaan kastiin varmaan lasketaan se, että selaan melko taajaan myös verkkokirjakauppojen listoja uutuuksista. Noista sitten teen varauksia ja nykyisin, kun seutukirjastot ovat verkottuneet, niin varaukset tulevat jopa yllättävän nopeasti. Yritin tässä taannoin olla ovela ja varasin neljä pitkillä varauslistoilla olevaa teosta, koska laskin, että kirjat tulevat säännöllisesti eri aikaan ja lukemiseen ei tulisi mahdotonta ruuhkaa. No seutukirjastojen ansiosta nuo kaikki neljä kirjaa tulivat alta viikossa ja niin sitä sitten luettiin lähes yötä päivää.

Jonkin verran selaan myös kirjastojen tietokantoja - etenkin, jos haluan lukea  johonkin tiettyyn asiaan liittyviä elämänkertoja tai tapahtumakuvauksia. Monesti tämä tuottaa yllättävän huonosti tuloksia. Joko indeksoinnit on kehnosti tehty tai sitten indeksointi on liian yleistajuisesti tehty ja tarkemmat hakukriteerit eivät löydä kirjoja.

Ylläri-pyllärit

Teen totta kai sitäkin, että otan luettavaksi kirjailijoita ja kirjoja, joista minulla ei ole mitään hajua. Noista tulee yllätyksiä moniin suuntiin. Millä sitten valkkaan nuo yllärit - no tietenkin kansikuvan ja esittelytekstin kautta. Olen huomannut, että olen sen verran harakka, että otan kirjan hyllystä käteeni, jos siinä on jollain lailla vetoava kansi. Kannen jälkeen toinen kriteeri on takakannen esittelyteksti. Jos esittelyssä on jotain vetoavaa, niin tutkin kirjaa vielä tarkemmin. Kolmantena katson kirjan noin puolestavälistä sivun, jonka luen, jotta kirjoittajan kielestä saa kuvan, onko kirjan ja kirjoittajan kieli sellaista, joka minulle sopii. Kun nuo kolme kriteeriä täytyy, niin lukuunhan se menee.

Harvoin minä kirjastosta tyhjin käsin lähden, mutta joskus käy niinkin. Silloin yleensä otan omasta kirjahyllystäni jonkun klassikon, jolla sitten pärjään siihen saakka, kun saan taas jotain uutta varaukseen tai tulee seuraava kerta marssia lasten kanssa kirjastoon.

lauantai 24. syyskuuta 2016

Maaginen triangeli - Minna Rytisalo "Lempi"

Sain työkaveriltani luettavaksi Minna Rytisalon esikoisteoksen Lempi. Kahvipöydässä kirjaa kehuttiin ja jopa ylistettiin. Sain kirjan vain viikonloppulainaan, koska teoksen laina-aika oli maanantaina menossa umpeen. Kirjan kuitenkin kuulemma lukee nopeasti, koska teksti vie mennessään. Saatesanat minulle olivat "olisi kiva kuulla, mitä mies ajattelee tästä".

Eli lähtöodotukset eivät olleet ehkä korkeimmat mahdolliset - odotettavissa oli naisille uppoava draamateos, jonka lukee kahdessa päivässä. Tartuin kuitenkin haasteeseen ja mielelläni luenkin sellaisia teoksia, joita en itse löytäisi kirjastosta tai jotka eivät pistä silmään esimerkiksi uutuuskatalogeista. Onneksi kirjavinkki tuli vähän toista kautta, koska lukukokemus oli hyvä ja todellakin erilainen.

Kolmen tarinasta koostuva kertomus

Kirjan juoni on tarina kolmesta ihmisestä, joiden yhteinen nimittäjä on henkilö nimeltä Lempi. Lempiä vihataan, rakastetaan ja kaivataan. Kirjan lopussa tarinat kietoutuvat yhteen ja myös Lempin tarina saa oman päätöksensä.

Tapahtumat sijoittuvat Lapin sodan jälkeiseen Lappiin ja tarkemmin sanottuna Kelujärvelle Sodankylän lähelle. Tapahtuma-ajan ajakuva ja maisemat on kuvattu niin, että ne vastaavat omaa maailmankuvaansa 40-luvun lopulla.

Ensimmäisenä kirjassa kiinnittää huomiota kirjoittajan kaunis kieli. Vaikka tapatumat sijoittuvat Lappiin, niin paikka ei kuvastu kielen, vaan maiseman ja ihmisten kautta. Kirjoittajan tapa kirjoittaa hieman vanhakantaista kirjakieltä sen sijaan täsmää hienosti siihen ajalliseen kehykseen, johon tarina sijoitetaan. Lukiessa tuntui kuin olisi lukenut 40-luvulla tehtyä teosta. Kirjan kieli onkin kaunista, suorastaan lyyristä kirjakieltä. Tekstiä on helppo lukea ja sivut kääntyvät kuin itsestään. Kirjoitustapa ei kampita itse juonta niin kuin joskus käy.

Taitavasti johdatettu

Rytisalo osaa kirjoittaa tekstiä, joka kulkee koko ajan eteenpäin läpi kirjan.Teksti vangitsee ja kirjaa ei tosiaan malta laskea kädestään. Vaikka Lempin tarinan lopputulema käy ilmi jo kirjan puolessavälissä, niin lukijalle herää halu tietää, miten ja miksi lopputulokseen päädyttiin.

Kirjoitustavassa vetoaa myös se, kuinka tekijä jättää tilaa lukijan omalle mielikuvitukselle. Kerrotaan, mitä tapahtuu, mutta yksityiskohdat jätetään lukijan itsensä täytettäväksi. Silloin  lukijalle tarina värittyy omin sävyin ja jokaiselle omalla tavallaan. Lempi vaatiikin, että sitä saa kaikessa rauhassa lukea (itse luin tätä yöllä ja aikaisin aamulla). Pitkästä aikaa kirjan teksti olikin niin maagisen vetoavaa, että oli pakko herätä jopa aikaisemmin aamulla lukemaan kirja loppuun.

Se miehen näkökulma - kyllähän tämä erilainen kokemus oli. Kirja yllätti minut monella tapaa. Tarina sinällään on yksinkertainen ja tapahtuma-ajaltaan melko lyhyt, mutta kerronnan tapa oli minusta erinomainen. Kyllä tätä mieskin mielellään lukee.


Ja viikonloppulaina riitti ja käyttämättäkin jäi yksi päivä - huolimatta siitä, että tein tämän blogin tekstin ja kirjoitin sen vielä tänne kaiken kansan nähtäväksi.




torstai 22. syyskuuta 2016

Tarina äärioikealta - "Minä perustin uusnatsijärjestön" (Henrik Holappa)

Kirjaston uutuushyllystä tarttui käteeni sattumalta erittäin ajankohtainen kirja. Kirja on entisen Suomen Vastarintaliikkeen johtajan ja perustajajäsenen oma tarina siitä, kuinka natsismista innostunut teini kulki äärioikeistolaisen matkan päätyen lopulta perustamaan Suomen Vastarintaliikettä. Liike on juuri nyt ajankohtainen, sillä yhden jäsenen syytetään aiheuttaneen nuoren miehen kuoleman oikeistolaisessa mielenosoituksessa Helsingissä.

Kasvutarina intohimosta pettymykseen

Kirja on Holapan itsensä kirjoittama ja kirjoittajan äänen kuulee hienosti tekstissä. Teksti on kirjoitettu kronologiseen järjestykseen ja Holappa kertoo, kuinka nuorena innostui natsismista ja äärioikeistolaisista liikkeistä, etsi tietoa ääriliikkeistä, tutustui liikkeen johtohahmoihin aina Ruotsia, Saksaa ja Yhdysvaltoja myöten ja lopulta päätyi yhtenä perustamaan Suomeen oikeistolaista vallankumousta ajavaa ääriliikettä. Kirjan loppupuoli kertoo siitä, kuinka Holappa lopulta pettyi järjestön toimintaan sekä siitä, kuinka hänen aatteensa paloi loppuun ja tilalle tuli lopulta katumus.

Minä otin kirjan käteeni puhtaasti tuon otsikon takia. Joensuussa nuoruuteni asuneena tietyt oikeistohenkiset ääriliikkeet tulivat 90-luvulla tutuksi ja oletin kirjan tekevän rajujakin paljastuksia natsiliikkeen sisältä. Paljastuksia kirja toki tekikin, mutta ehkä niiden paljastusten sisältö paljastui laihaksi. Oikeastaan samanlaisen tarinan olisi voinut kertoa minkä tahansa poliittisen aatteen kannattajaksi eksyvä nuori, joka innostuu puhtaasta aatteesta ja lopulta kyllästyy siihen, kuinka saamaton johto ei edistä riittävästi asiaa tai muut liikkeen jäsenet eivät olekaan palavasilmäisiä aatteen kannattajia.

Hitit ja hudit

Kirjan tulisi kuulua kaikkien niiden lukemistoon, joilla on teini-ikäisiä lapsia. Kirjan alussa Holappa kertoo, kuinka viehtyi natsiaatteesta ja alkoi etsiä tietoa. Samalla, kun tietoa löytyi, niin alkoi myös kritiikitön usko asian oikeutukseen ja siihen, että ulkomaalaisviha ja väkivaltainen rasismi ovat sallittua jonkin asian vuoksi. Nuoria erilaiset ajatukset ja aatteet viehättävät ja vievät mennessään. Holappa kertoo, kuinka kävi kirjeenvaihtoa amerikkalaisten äärioikeistolaisten vankien kanssa ja vaihtoi ajatuksia eri maiden natsiliikkeiden johtajien kanssa. Tämä kaikki aikana, jolloin internet ei ollut vielä niin kaikkien saatavilla kuin tänä päivänä. Kukaan meistä vanhemmista ei voi lopulta ehkäistä sitä, että lapsi näkee internetistä hyvien juttujen lisäksi myös niitä, jotka eivät lapselle sovi. Mutta meidän vanhempien tehtävä onkin valistaa lapsia siitä, kuinka kriittisesti eri aatteisiin täytyy osata suhtautua ja kuinka omaa näkökulmaa kannattaa tarkistaa aika ajoin. Holapan kirjan loppuluku on täynnä katumusta sekä harmittelua siitä, kuinka kirjoittajalla meni viisitoista vuotta hukkaan ja kuinka Holappakin menetti monia tilaisuuksia ns. normaaliin elämään sen vuoksi, että uskoi aatteeseensa.

Kirjan paljastukset sinällään eivät tuoneet mitään wau-efektiä. Pääasiassa Holappa kertoo järjestön perustamisesta, järjestöarjesta ja lopulta siitä, kuinka ulospäin organisoidulta näyttävä natsiliike onkin sisältä joukko hajanaisia klikkejä. Mielenkiintoista on myös mm. moottoripyöräjengeiltä tuttu väite, jonka mukaan itse järjestö ei ole väkivaltaisiin tekoihin osallinen, vaan sen yksittäiset jäsenet. Koska Holappa on itse ollut järjestön todellisessa sisäpiirissä, niin tämä jopa kuulostaa uskottavalta.

Kirja maalaa hyvin kuvaa siitä, kuinka näkyvän yhteiskunnan pinnan alla toimii todellakin myös äärioikeistolaisia järjestäytyneitä liikkeitä, joiden yhtenä tavoitteena on edistää ulkomaalaisvihaa, rasismia ja lopulta jopa oikeistolaista vallankumousta. Minulle mielenkiintoinen huomio oli se, että ainakin Holapan mukaan Suomen Vastarintaliike tekee paljon työtä asiaa edistääkseen mm. tarroja liimaamalla tai jakamalla flyereita kaduilla. Julkisuudessa äärioikeistolaiset liikkeet leimataan luonteeltaan väkivaltaisiksi, mutta kirjan antama kuva on se, että liikkeisiin liitetty väkivalta onkin vain pieni ja osin jopa liikkeelle itselleen haitallinen osa toimintaa.

Ehdottomasti lukemisen arvoinen teos jo sen vuoksi, että herätti itsessänikin ajatuksia erilaisten aatteiden voimasta ja vaikutusvallasta.

Suora lainaus kirjan loppupuolelta:
"Perheeni, harvat ystäväni tai edes koulukiusaamiseni eivät tehneet minusta uusnatsia. Minusta tuli uusnatsi, koska olin houkutuksille avoin ja halusin tulla ihailemani ryhmän hyväksymäksi. Myöhemmin, kuten kuka tahansa radikaali, oikeutin tekoni aatteella, jota pidin ihmistä korkeampana voimana"

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Alkuteksti ja esipuhe

1) Kuka olen?

Olen keski-ikäinen perheenisä, tuurilukija ja eri tyyppisten kirjojen sekakäyttäjä. Lapsiperheen arki kutistaa lukuharrastukseen käytettävän ajan kovin pieneksi, mutta koko ajan koetan pitää yöpöydällä luettavana paria kirjaa. Monesti löydän itseni lukemasta sohvannurkasta silloin, kun muu maailma nukkuu ja on rauhallista.

Oma lukuharrastukseni juontaa juurensa jo siihen, kun pienenä poikana löysin Joensuun Rantakylän kirjaston aarteet ja tein päätöksen lukea kaikki kirjaston kirjat. Silloin en tosin tiennyt, että kirjaston hyllyille täytetään uusia kirjoja sitä mukaa, kun kirjailijat niitä suoltavat ja tehtävä olisi sinällään mahdoton. Mutta yritetty on - ja epäonnistuttu.

Olen siis erittäin innokas kirjaston käyttäjä ja kirjastolaitoksen puolestapuhuja. Kirjasto on minulle tällä hetkellä pääasiallinen paikka, jossa tutustun kirjoihin ja jota kautta lukemiseni myös haen. Toki ostan itselleni merkityksellisiä merkkiteoksia, mutta oma kirjahyllyni on saavuttanut tämän hetkisen lakipisteen, jolloin uuden tulokkaan tullessa yksi entinen joutuu poistumaan hyllystä. Oma kirjahyllyni alkaakin pitää sisällään niitä kirjoja, joihin palaan aina säännölllisesti.

Kirjaston hyvänä puolena on se, että tulee luettua paljon sellaisia kirjoja, jotka kirjakaupassa jäisivät hyllyyn. Kirjasto onkin himolukijalle kuin karkkikauppa, jossa saa ilmaisia maistiaisia niin paljon kuin maha kestää. Kirjaston kirjoissa uskaltaa kokeilla itselle vieraampaa kirjallisuutta ja tutustua uusiin ja ennen lukemattomiin kirjailijoihin.

Perheessämme on lapsia kolmen ja kuudentoista ikävuoden välillä. Koetan opettaa myös heitä käyttämään kirjastoa ja käyttämään perinteisiä kirjoja sähköisten välineiden sijaan. Joskus tulos on kehno, joskus taas tunnelin päässä näkyy valoa. Tässä blogissa aion myös tuoda lastenkirjallisuutta ja nuorille sopivaa kirjallisuutta esille.

2) Mitä luen ja mistä kirjoitan

Oma lukemiseni menee kausittain. Välillä ahmin repullisen saksalaisten toisen maailmansodan panssarisotaa käsitteleviä kirjoja ja välillä taas koko faktaosasto tökkii ja aivoille on tarjottava kevyitä dekkareita. Toisinaan taas etsin uusia kirjailijoita lukulistaan ja tutkin innokkaasti kirjaston uutuushyllyjä tai selaan kirjakauppojen katalogeja. En kuitenkaan lue vain uusia kirjoja, vaan kirjastosta mukaan saattaa lähteä vanhoja klassikoita, joita nostan myös tänne esille.

Olen semi-innokas historianharrastaja. Eniten olen kiinnostunut toisen maailmansodan historiasta ja toinen suosikkini on Ruotsin suurvalta-ajan historia. Mutta jos kirjastosta löytyy kiinnostavia teoksia vaikkapa Venäjän tai Kiinan historiasta, niin lukuunhan ne menevät.

Innokkaana musiikinkuuntelijana luen suurimman osan ilmestyvistä rock-jumalien elämänkerroista ja tätä antia täydennän useiden näyttelijöiden elämänkerroilla. Tauskin elämänkerta jää minulta hyllyyn, mutta Stephen Fryn kaksiosainen tarina kyllä vie mennessään.

Kevyemmästä kirjallisuudesta luen monipuolisesti kaikkea. Kuuntelen korva tarkkana työpaikan kahvipöydän vinkkejä ja luen ahkeraan uutuuskuvastoja ja lehtien kirja-arvosteluja. Selaan myös muiden bloggaajien antia. Ikuiset suosikkini ovat Juha Vuorinen ja Reijo Mäki - tämä kertokoon riittävästi huumorini tasosta sekä siitä, kuinka matalalla rimani lukemiseen on.

Kirjoitan omista lukukokemuksistani sekä myös muusta kirjallisuuteen liittyvästä. Kerron vinkkejä, mistä lukemista löytää ja tarinoita kirjoihin liittyen. Toivottavasti pääsen kertomaan myös siitä, kuinka lapsia saataisiin lukemisen piiriin ja käyttämään kirjan ns. perinteistä käyttöliittymää. Pääteemani ovat kirjat ja kaikki siihen liittyvä.

3) Miksi kirjoitan eli mitä tästä pitäisi lopulta syntyä

Toivoisin blogin kautta löytäväni samanhenkisiä ihmisiä, jotka käyttävät kirjoja muuhunkin kuin paperipainona. Mielelläni jakaisin blogin lukijoiden kanssa lukukokemuksia, kuuntelen kommentteja, enkä pidä pahana, vaikka tätä kautta saisin uusia lukuvinkkejä, joita en muuta kautta löydä. Ja vastavuoroisesti toivon, että tämän blogin kautta lukijat saavat vinkkejä omien hyllyjensä täyttämiseen.

Omalta osaltani haluan myös edistää aidon ja perinteisen kirjan elinkaaren jatkumista. Jollain tapaa olen huolissani siitä, kuinka vähän etenkin nuoriso käyttää kirjallisuutta ja ennen kaikkea tätä kirjallisuuden perinteisintä gutenbergiläistä versiota.

Blogille avataan myös omat Facebook-sivut ja blogi liitetään nähtäville blogit.fi-portaaliin.

Toivotan kaikenikäiset ja -kokoiset lukijat tervetulleeksi blogini seuraajiksi ja kommentoijiksi!