Jääkiekkoilijan huumekoukkaus - Marko Jantusen tarina "Läpi helvetin"

Viime vuoden ehkä kohutuin teos urheiluelämänkerroissa oli Marko Jantusen tarina "Läpi helvetin". Kirja ei ehkä herätä intohimoja jääkiekollisilla eväillä, vaan ihmisen tarinalla. Miten kertoo tarinan mies, joka sai kaiken ja menetti kaiken ja vähän yli? Miten rehellinen tarina voi syntyä jääkiekkoilijalta, joka vaipuu yleisön suosikista katuojaan ja käräjille saakka. Tämähän oli pakko lukea!

Minulle Jantunen oli ennen tätä kirjaa lähes tuntematon henkilö. Kyseessä on SM-liigan yksi kirkkaimpia tähtiä 90-luvun alussa ja Ruotsin Elitserienin todellinen stara 90-luvun puolivälissä. Jantunen kävi kolkuttelemassa myös taalaliigan portteja luomatta kuitenkaan uraa pohjois-Amerikassa. Taidollisesti menestymisen mahdollisuudet olivat olemassa, mutta suosionhimo ja kärsimättömyys toivat miehen takaisin Ruotsiin ja lopulta uudelleen SM-liigaan 2000-luvun alkuvuosina. Jo tuo riittäisi tarinaan monelle, mutta Jantuselle tuo oli vasta kirjan ensimmäinen puolikas.

Tarina muodostuukin mielenkiintoiseksi, kun Jantunen kertoo siitä, miten pikkuhiljaa alkoholi otti yhä isompaa roolia elämässä ja lopulta vei koko elämän raiteiltaan. Alkoholi vaihtui lopulta huumeisiin ja hotellihuoneet vaihtuivat samalla katuojaan ja kaukaloiden tähdestä tuli koditon narkkari ja varas. Päätepiste alamäelle tuli siinä vaiheessa, kun ohimolla oli pistooli, jonka omistaja vaatii ylisuuriksi kasvaneita velkoja maksuun. Tarina on huikea ja valitettavasti tosi!!

Kun luin kirjaa, niin hoin koko ajan mielessäni kirjoittajalle ohjeita "Ei noin!", "Älä tee sitä!", "Tyhmä, tyhmä, tyhmä!!"

Kirja ei ole tarina jääkiekkoilijasta, vaan kirja on tarina ihmisestä, joka joutuu lopulta selviämään. Kirja on yksi parhaista alkoholistien selviämistarinoista ja loistava opetus kaikille siitä, että menestys ja raha eivät tuo onnea, jos niitä ei osaa käsitellä. Jantusen tarina on paljas ja tarkka kuvaus siitä, kuinka se elämä vedetään totaalisesti viemäristä alas - sekä siitä, kuinka viemäristä myös pääsee ylös, jos haluaa. Kirjassa Jantunen myös erittelee hienosti sen, miksi hänelle kävi niin kuin kävi. Jantusen motiivi urheilulle oli se, että hän halusi huomiota ja olla "joku". Alkoholi tuli mukana vähän kuin paremman elämän sivutuotteena, mutta vei "vahingossa mennessään". Kirjan oppi onkin osin siinä, että tarinassa näkee, miten helposti elämässä suistuu pois raiteiltaan ja kuinka alkoholisteja tulee myös hyvien perheiden vesoista.

Kahdedin monesti ihmisiä, joilla on kaikkea. Tämä kirja näytti, että he joilla näyttää olevan kaikkea, on myös ongelmia vähän isommassa mittakaavassa kuin meillä muilla. Jantuselta vaatii isoja kiveksiä kertoa tarinansa, mutta kiitän lukijana siitä, että tarina on kerrottu. Rahaa tuli kiekon pelaamisella niin, että sitä olisi riittänyt normaaliin elämään varmasti helposti, mutta sitä myös toisesta taskusta valui ulos monen meikäläisen vuosipalkan verran.

Tämän kirjan paras anti voi olla niille junioreille, jotka janoavat menestystä ja jetset-elämää. Menestys ja high life voivat tuoda samasta ovesta mukanaan myös sen tason ongelmia, jotka vievät menestyksen hedelmät mennessään. Jos tämä kirja pelastaa yhdenkin junnu-urheilijan joutumasta samoille teille Jantusen kanssa, niin  kirja on tiennyt paikkansa. Toivoisinkin, että tämä otettaisiin junioriseuroissa pakolliseen lukemistoon varoittavana esimerkkinä.

Minulle Jantusesta ei kirjan jälkeen jäänyt kuva menestyneenä urheiljana, vaan ihmisenä, joka on selvinnyt. Enemmän kuin kiekkoilijaa, kunnoitan ihmistä, joka otti itseään niskasta, koska oli pakko.

Minna Eväsoja - "Melkein Geisha"

Minua on aina kiehtonut japanilainen kulttuuri. Maa on kaikinpuolinen minulle outo ja tuntuu, että kaikki mahdollinen tehdään juuri toisinpäin kuin meillä. Japanilaisessa kulttuurissa kiehtoo sen erilaisuus ja poikkeavuus suhteessa mihinkään muuhun. Tämä Minna Eväsojan teos tarttui silmiini kirjakaupan myydyimpien listalta ja sain sen käsiini kirjaston varauksen kautta.

Kirjoja tulisi kirjoittaa juuri näin - intohimosta asiaan tai kansanomaisesti sanottuna "rakkaudesta lajiin". 

Eväsoja muutti japaniin opiskelemaan teekulttuuria ja päätti alusta saakka elää maassa maan tavalla. Tekstin mukaan on iso ero olla Japanissa ulkomaalaisena, joka tutkii kulttuuria ulkopuolisena ja sillä, jos pyrkii elämään maassa japanilaisena ja osallisena kultuuriin. Maa on ilmeisen sisäänpäin lämpiävä ja kovin vastahakoinen ottamaan vastaan ketään siellä syntymätöntä. Eväsojallakin kesti aikaa ja mielenrauhaa oppia kaikki tavat ja oppia tulemaan toimeen paikallisten kanssa niin, ettei häneen suhtauduta turistina.

Kirjasta tekee mielenkiintoisen se, että Eväsoja kuvaa japanilaista kulttuuria suomalaisin silmin, mutta japanilaisista lähtökohdista. Eväsoja elää siis kuin japanilainen ja pyrkii siihen, ettei hän ole gaijin. Mutta tapoja ja arjen tekemisiä hän osaa verrata olemalla suomalainen tai ylipäänsä ei-japanilainen. Kirjoittajan tapa käsitellä asioita on neutraali. Hän ei ihannoi Japania, mutta ei myöskään pidä meidän mielestä hassuja asioita hassuina, vaan ainoastaan Japaniin kuuluvina. Eväsoja ei valitse tekstissä mitään puolta, vaan on onnistuneesti japanilaisen elämän tarkkailija osallistuen arkeen itse samalla.

Kirjassa on kuvattu normaalia arkea sekä myös japanilaisen kulttuurin erikoispiirteitä. Minusta viihdyttävintä oli lukea sitä, miten sama arki voikin näyttää erilaiselta, kun sitä katsoo nousevan auringon eikä laskevan itsetunnon maasta. Nostan hattua ihmiselle, joka lähtee Japaniin opiskelemaan ja tulemaan toimeen. Maan tapojen, kielen ja kulttuurin opettelu on länsimaiselle huomattavasti vaikeampaa kuin monen muun. Minulta tuo reissu jäisi varmasti tekemättä - tai ainakin tulisin maitojunalla pikaisesti kotomaahan.

Kirja opetti minulle sen, että niin vanhassa kulttuurissa kuin Japanissa on, ei vanhojen tapojen noudattamista katsota ylen ja käytöstapojen ja sääntöjen opettelu on ainoa tapa päästä sisälle japanilaiseen yhteiskuntaan. Kirja opetti myös kirjoittamisesta sen, että normaalia arkea kuvataan normaalina arkena vailla kirjallista kikkailua. Silloin kun asia on riittävän vahva, niin tuo kuvaus toimii ja on viihdyttävä. Eväsojan kirjaa en malttanut laskea käsistäni, vaan hotkaisin sen melkein yhdeltä istumalta.

Suosittelen kirjaa niille, joita japanilainen kulttuuri kiinnostaa. Sen lisäksi tämä kirja kiehtoo varmasti ahkeria matkaajia, jotka suunnittelevat vaikkapa reppuretkeä Japaniin.. Kirjassa on nimittäin hienoja vinkkejä sille, mitä Japanissa kannattaa nähdä ja miten Japanissa ylipäänsä pärjää. 

Roope Lipasti - Viimeiset polttarit

Tiedättekö ne kerrat kirjastossa, kun kuljet koko laitoksen läpi saamatta käsiisi yhtään lukemiseen pakottavaa teosta. Sitten juuri poislähdön kynnyksellä silmäsi iskevät todelliseen löytöön. Näin kävi minulle. Olin jo pois lähdössä, kun päätin vielä kerran kahlata uutuushyllyn läpi ja silmäni tarrasivat Roope Lipasti uutuuteen Viimeiset polttarit.

Olen saattanut joskus aiemminkin mainita, että olen melkoinen Lipasti-fani. Hänen suomalais-sarkastinen ja kaikennäkevä huumorinsa pistää minussa juuri oikeaan hermoon ja parhaimmillaan kirjat saavat aikaan suoranaista huutonaurua (jos luen omassa rauhassani) tai niitä pidäteltyjä tyrskäyksiä ja salahymyjä sisäänpäin (jos luen jossain julkisessa tilassa). Odotusarvo kirjalle oli siis keskivertoa suurempi.

"Viimeiset polttarit" kertoo kaveriporukan kokoontumisesta Tarmon polttareihin. Kyseessä on perinne, joka on kestänyt kymmenen vuotta, vaikka itse päähenkilö on ollut kuolleena jo viisi vuotta. Kaveriporukka koostuu kahdeksasta erilaisesta tyypistä, jotka ovat tunteneet toisensa lapsuudesta saakka ja kokoontuneet kerran vuodessa viettämään yhteistä viikonloppua.

Tarinan aikakehys on mielenkiintoinen. Kaikki mikä tapahtuu, pitää mahtua yhteen viikonloppuun. Tämä tekee kerronnasta tiivistä ja kirjassa tapahtuukin koko ajan. Kirjalla on selkeä aikajänne ja selkeä alku sekä loppu. Loppu on pienen alun jälkeen melko selvä, mutta välillä tapahtuvat asiat pysyvät hienosti piilossa ja paljastuvat vähän kerrallaan.

Henkilögalleria on minusta tällaiseen kirjaan liian suuri. Jokainen päähenkilö on täysin oman näköisensä ja jokaisesta Lipasti on maalannut omanlaisensa persoonan, jotka myös tekevät hienoa kontrastia toisiinsa nähden. Jokaisen erilaisuus on perusteltua. Minulle oli kuitenkin hieman vaikeaa pystyä muistamaan kuka kukin on ja mieleeni jäivät valokeilaan vain muutamat kaveriporukan jäsenet. Ehkä se onkin niin, että noista kunkin lukijan mieleen tarttuvat parhaiten ne, jotka osuvat joko itse tuntemiin tai omaksi koettuihin persoonatyyppeihin.

Minua kirjassa häiritsi päähenkilön nimeäminen Maijaksi, vaikka kyseessä oli mies. Tuolle toki löytyi selitys tarinan loppupuolella, mutta silti tuo seikka häiritsi. Ehkä kirjan alussa odottelin, että joukossa on yksi nainen ja loput miehiä, jolloin kirjaan olisi saatu ripaus mies-nainen-jännitettä, mutta varsinaista juonta tuo ei haitannut - ehkä vain tätä yksittäisen lukijan pedanttia mieltä.

Tapahtumapaikka on myös sellainen, että se pysyy läpi kirjan koossa. Kun viikonloppua vietetään mökillä, niin tuosta miljööstä on Lipasti tehnyt vähän jokaiselle tutun kuuloisen, jolloin lukijan energiaa ei suotta mene siihen, että joutuu kuvittelemaan tapahtumille ympäristöä. Mieli voi keskittyä suoraan tarinaan. Huomasin vasta kirjan puolessavälissä, että kirjan kansi on todella taidokkaasti tehty ja kuvaa tuota tapahtumapaikkaa. Kannen värit ovat hieman haaleat, mutta idea minusta toimii täydellisesti.

Kokonaisuuten kirja on hyvä, mutta ei Lipastin parhaimistoa. Henki on jotenkin vakavampi kuin itse oletin ja puuttumaan jäivät ne aiempien kirjojen tuottamat huutonaurukohtaukset sekä salahymyt kieron huumorin edessä. Juoni on selkeä ja kirja juoksee todella lujaa alusta loppuun, joten se sopii parhaiten viikonlopun välipalaksi. Lipastin kieli on sujuvaa ja tekstissä maalaillaan asioita upeasti ("Kaste levitti jo harsojaan ja pesi hämähäkkien verkot ja päivän tahrat"), jopa niin, että kirjailija kuulostaa asteen verran filosofiselta. Vai miltä kuulostaa "...asiat menivät niin kuin ne menivät, etukäteen niistä ei yleensä tiennyt ja jälkikäteen niitä ei voinut muuttaa. Siinä lyhykäisyydessä on elämän hankaluus".

Ota rosvo kiinni - Antto Terras, Stockmann Yard

Sarjassamme kirjaston sattumalöytöjä tarttuipa käteeni vuonna 2015 julkaistu Antto Terraksen kirja "Stockmann Yard". Kirja kertoo hauskoja tarinoita Stockmannin turvallisuuspalvelun arjesta. Tarinoissa seikkailevat myymälärosvot sekä heitä jallittavat myymäläetsivät. Jokainen tarina on tosi!

Kirjalija on itse toiminut Stockannin turvallisuuspalvelussa myymäläetsivänä 18 vuotta ja tuohon aikaan mahtuu lukematon määrä tarinoita. Stockmann on kirjoittajan mukaan ainoa tavaratalo Suomessa, jolla on edelleen oma turvallisuuspalvelu. Se tarkoittaa samalla, että Stockan agentit toimivat usein omalla maalla omalla tavallaan.

Kirja koostuu noin sivun mittaisista tarinoista, joissa kaikissa on sama kaava. Rosvo koettaa varastaa ja etsivä koettaa ottaa hänet kiinni. Yleensä tarinoissa on myös sama lopputulos - etsivä löytää. Tarinoiden sivuhenkilöinä toimivat Stockmannin kaikille tutut stereotypiat - korostettuna minkkiturkein koristellut suomenruotsalaiset mummot sekä muut bättre folk-perheiden vesat. Välillä kirjoittaja käyttää tavaratalon asiakkaista ja henkilökunnasta sellaista kieltä, että on suoranainen ihme, jos hän pääsee enää kaupan ovista sisään. Arvostelusta saavat osansa tasaisesti myös tavaratalon johtajat ja heidän tekemät välillä kovin kummalliset ratkaisut.

Parasta kirjassa onkin kirjailjan käyttämä ronski, hieman äijämäinen, kieli sekä sarkastinen asenne. Kirja on erittäin viihdyttävää luettavaa ja se vie mukanaan helposti.Asetelma läpi kirjan on selkeä - rosvo on rosvo ja poliisi on poliisi toisen tehtävä on saada toinen kiinni. Hyvää ja rehellistä rosvoa arvostetaan, mutta rankaisematta ei kukaan jää. Rikollisuuden kuvauksen keskellä on löydettävissä myös hyvää historiaa koko tavaratalon menneisyydestä. Suomessa Stockmann on edelleen hieman eri asemassa kuin muut tavaratalot. Siitä ei perus-Anttilaa saa tekemälläkään.

Kirja paljastaa Stockmannin salatun elämän. Itse en enää koskaan kävele Stockan käytäviä samalla lailla kuin ennen, sillä tiedän, että jokaista nurkkaa vahditaan ja kuka tahansa asiakas voi joutua tarkkailun alle. Terraksen mukaan kamerat tosiaan yltävät jokaiseen nurkkaan ja kaikkia paikkoja pystytään tarkkailemaan valvomosta käsin, minkä lisäksi käytäviä kiertää myös käveleviä vartijoita. Onkin suoranainen ihme. että tuollaisen valvonnan läpi pääsee vielä varkaita karkuun.

Teknisesti kirja on myös mielenkiintoinen, sillä kirjailija paljastaa useita varkaiden käyttämiä kikkoja ja konsteja, joilla tavaraa on koetettu viedä talosta ulos. Tosin tasapuolisuuden nimissä Terras kertoo myös vartijoiden kikkoja sekä niitä seikkoja, jotka kiinnittävät vartijan tai kameramiehen huomion. Ja hommassa onkin monesti kyse kilpajuoksusta varkaiden kekseliäisyyden ja vartijoiden oppimisen välillä. Onneksi tässäkin vielä useimiten hyvä voittaa.

Kaiken kaikkiaan Terraksen kirja on erittäin hauskaa lukemista. Se antaa Stockmannin tavaratalosta aivan uudenlaisen kuvan ja kertoo paljon siitä, millaista tavaratalon elämä on, kun sitä tarkkailee valvontakameran kautta tai etsivän silmin. Suosittelen erityisesti junalukemiseksi tai kesämökin laiturille!