Roope Lipasti - Viimeiset polttarit

Tiedättekö ne kerrat kirjastossa, kun kuljet koko laitoksen läpi saamatta käsiisi yhtään lukemiseen pakottavaa teosta. Sitten juuri poislähdön kynnyksellä silmäsi iskevät todelliseen löytöön. Näin kävi minulle. Olin jo pois lähdössä, kun päätin vielä kerran kahlata uutuushyllyn läpi ja silmäni tarrasivat Roope Lipasti uutuuteen Viimeiset polttarit.

Olen saattanut joskus aiemminkin mainita, että olen melkoinen Lipasti-fani. Hänen suomalais-sarkastinen ja kaikennäkevä huumorinsa pistää minussa juuri oikeaan hermoon ja parhaimmillaan kirjat saavat aikaan suoranaista huutonaurua (jos luen omassa rauhassani) tai niitä pidäteltyjä tyrskäyksiä ja salahymyjä sisäänpäin (jos luen jossain julkisessa tilassa). Odotusarvo kirjalle oli siis keskivertoa suurempi.

"Viimeiset polttarit" kertoo kaveriporukan kokoontumisesta Tarmon polttareihin. Kyseessä on perinne, joka on kestänyt kymmenen vuotta, vaikka itse päähenkilö on ollut kuolleena jo viisi vuotta. Kaveriporukka koostuu kahdeksasta erilaisesta tyypistä, jotka ovat tunteneet toisensa lapsuudesta saakka ja kokoontuneet kerran vuodessa viettämään yhteistä viikonloppua.

Tarinan aikakehys on mielenkiintoinen. Kaikki mikä tapahtuu, pitää mahtua yhteen viikonloppuun. Tämä tekee kerronnasta tiivistä ja kirjassa tapahtuukin koko ajan. Kirjalla on selkeä aikajänne ja selkeä alku sekä loppu. Loppu on pienen alun jälkeen melko selvä, mutta välillä tapahtuvat asiat pysyvät hienosti piilossa ja paljastuvat vähän kerrallaan.

Henkilögalleria on minusta tällaiseen kirjaan liian suuri. Jokainen päähenkilö on täysin oman näköisensä ja jokaisesta Lipasti on maalannut omanlaisensa persoonan, jotka myös tekevät hienoa kontrastia toisiinsa nähden. Jokaisen erilaisuus on perusteltua. Minulle oli kuitenkin hieman vaikeaa pystyä muistamaan kuka kukin on ja mieleeni jäivät valokeilaan vain muutamat kaveriporukan jäsenet. Ehkä se onkin niin, että noista kunkin lukijan mieleen tarttuvat parhaiten ne, jotka osuvat joko itse tuntemiin tai omaksi koettuihin persoonatyyppeihin.

Minua kirjassa häiritsi päähenkilön nimeäminen Maijaksi, vaikka kyseessä oli mies. Tuolle toki löytyi selitys tarinan loppupuolella, mutta silti tuo seikka häiritsi. Ehkä kirjan alussa odottelin, että joukossa on yksi nainen ja loput miehiä, jolloin kirjaan olisi saatu ripaus mies-nainen-jännitettä, mutta varsinaista juonta tuo ei haitannut - ehkä vain tätä yksittäisen lukijan pedanttia mieltä.

Tapahtumapaikka on myös sellainen, että se pysyy läpi kirjan koossa. Kun viikonloppua vietetään mökillä, niin tuosta miljööstä on Lipasti tehnyt vähän jokaiselle tutun kuuloisen, jolloin lukijan energiaa ei suotta mene siihen, että joutuu kuvittelemaan tapahtumille ympäristöä. Mieli voi keskittyä suoraan tarinaan. Huomasin vasta kirjan puolessavälissä, että kirjan kansi on todella taidokkaasti tehty ja kuvaa tuota tapahtumapaikkaa. Kannen värit ovat hieman haaleat, mutta idea minusta toimii täydellisesti.

Kokonaisuuten kirja on hyvä, mutta ei Lipastin parhaimistoa. Henki on jotenkin vakavampi kuin itse oletin ja puuttumaan jäivät ne aiempien kirjojen tuottamat huutonaurukohtaukset sekä salahymyt kieron huumorin edessä. Juoni on selkeä ja kirja juoksee todella lujaa alusta loppuun, joten se sopii parhaiten viikonlopun välipalaksi. Lipastin kieli on sujuvaa ja tekstissä maalaillaan asioita upeasti ("Kaste levitti jo harsojaan ja pesi hämähäkkien verkot ja päivän tahrat"), jopa niin, että kirjailija kuulostaa asteen verran filosofiselta. Vai miltä kuulostaa "...asiat menivät niin kuin ne menivät, etukäteen niistä ei yleensä tiennyt ja jälkikäteen niitä ei voinut muuttaa. Siinä lyhykäisyydessä on elämän hankaluus".