Kirjoittajan tunneskaalan koko spektri

Kuva luotu tekoälyn avustuksella

Kirjoittaminen on hauska ja kehittävä harrastus – aina siihen saakka, kun se ei sitä enää ole. Yhden käsikirjoituksen kirjoittamisen aikana tekijä käy läpi tunneskaalan melkein kaikki spektrin värit.

Ihminen kulkee kirjoittaessaan innosta kyllästymiseen ja rakkaudesta suoranaiseen vihaan saakka. Nuo tunteet pitää osaltaan heijastaa työhön, mutta toisaalta ne eivät saa vaikuttaa lopputuloksen tasaisuuteen. Liiallinen kyllästyminen tekstiin heijastuu juoneen laiskuutena samoin kuin ällörakastuminen näkyy turhan pinkkinä tuotoksena. Tavallaan tunteita pitää osata käyttää hyväksi, mutta jättää ulkopuolelle. Melko jakomielitautista, eikö? 

En kirjoita näitä juttuja opettaakseni tai näyttääkseni viisaammalta. En sitä todellakaan ole. Nämä ovat eräänlaisia päiväkirjamerkintöjä omalta kirjoittajan taipaleelta, jota käyn paraikaa läpi. Tiedän, että jos en kirjoita näitä ylös ja laita muistiin, ne unohtuvat. Ja kun ensimmäinen kirja alkaa olla valmistumisvaiheessa, haluan nämä talteen tuoreina niin kuin minä ne muistan. Kymmenettä käsikirjoitustaan tekevä oikea kirjailija ei tätä tunnerekisteriä enää edes tunnista, tai muista. 

Kirjoittamista opettamaan on olemassa fiksumpia ihmisiä, mutta toivottavasti joku toinen kirjoittaja kokee näissä jotain vertaistukea tai keskustelunavauksia. Tuntevatko kaikki muutkin kirjoittajat näin?

Innostus uuden luomisesta ja kirjoittamisen mania 

Alussa varmaan jokainen tekijä innostuu omasta tarinastaan. Luomisen alku on täynnä uuden löytämisen ja keksimisen tunnetta. Pääset luomaan tyhjään tauluun sisältöä, jonka lopputuloksen päätät täysin itse. Rakennat tarinalle kehykset ja kehysten sisään hahmot. Hahmot alkavat elää omaa elämäänsä ja saat viedä heitä mihin tahansa. Tulee luova mania. Tekstiä syntyy tuhansia merkkejä lyhyessä ajassa ja tarina juoksee eteenpäin niin lujaa, ettet pysy perässä. Päässä pulpahtelee uusia ajatuksia, jotka koetat saada mahtumaan kehysten sisään. Tunnet jopa surua, kun keksimäsi upea lause tai juonenkäänne ei mahdukaan tarinaan. Laitat sen talteen myöhempiä aikoja varten. 

Rakastan maanisen kirjoittamisen vaihetta. Voisin istua työpöydän ääressä tai takapihan terassilla tunteja toisensa jälkeen syömättä ja juomatta, koska tarina imee minut sisäänsä. Haluaisin vain kirjoittaa, tuottaa tekstiä ja puhaltaa hahmoihini elämää. Vaikka tiedän, mihin tarina menee, en malttaisi nähdä sitä valmiina. 

Mania on rakasta ja mania on raskasta. Se vie energian ja kehon sellaisille kierroksille, että lopulta putoat uupuneena jaloiltasi. Luomisen ihana tuska saa voipumaan. Koetan hyödyntää maniaa täysimääräisesti. Kirjoitan noina hetkinä niin paljon kuin työltäni ja muulta elämältä pystyn. Mania on luovaa energiaa, joka loppuu joskus. Se on kallisarvoista, sillä se ei tule pakottamalla, vaan usein Luojan lahjana kirjoittajalle. 

Luomisen tuska, epäonnistumisen pelko 

Jossain vaiheessa tarina tökkää. Se käy kaikille ja jokaisessa teoksessa. Tulee stoppi, jossa et saa juonta etenemään tai pettymys, kun ajattelemasi tie ei mene niin kuin ajattelit. Joudut purkamaan tekstiä ja kirjoittamaan sitä uudelleen. Tai joudut keksimään väkisin sisältöä juoneen, koska alkuperäinen ajatus ei kantanut riittävän pitkälle. Sivu- tai merkkimäärätavoitteet eivät täyty. 

Minulle ainakin tulee pelko, etten saa työtä valmiiksi. Pelkään, että jään jumiin tekstin kanssa johonkin, enkä tule kirjoittamaan koko työtä valmiiksi. Se sama määrä, mikä alussa oli intoa, on kohta täynnä pelkoa. Entä jos tämäkin jää kesken (meillä kaikilla on varmaan pöytälaatikossa projekteja, jotka ovat alkaneet – ja loppuneet alkuunsa). 

Olen siinä mielessä kirjoittajana vajaa, etten osaa kirjoittaa tarinoita eri osista, vaan työskentelen lineaarisesti kirjan kaaren mukaisesti. Aloitan kirjoittamisen tarinan alusta ja lopetan loppuun. Tiedän, että jotkut pystyvät tekemään kirjaa kasaan esim. luku kerrallaan ja välillä kirjoittamaan juonenpätkiä vaikka keskeltä kirjaa, jos siihen syntyy inspiraatio. Minulla tuota kykyä ei ole. Sommittelen juonen kyllä muistikirjaan noin luku-tasolla ja tiedän aika lailla aloittaessa, mitä tarinassa tulee tapahtumaan. Esikoinen kehittyi myös ensimmäisen version jälkeen ja siihen tuli korjausvaiheessa valtava määrä muutoksia – mutta se on eri prosessia se. 

Torjun writer’s blockia pakkokirjoittamalla. Kirjoitan joka tapauksessa tietyn määrän, vaikka tiedän lopputuloksen menevän pääsääntöisesti hylkyyn. Tuossa vaiheessa siirrytään puhtaasti suoritusmoodiin ja hylätään luominen. Pakkojumppa ja pakkokirjoittaminen auttavat pääsemään tekstissä eteenpäin ja jollain aikavälillä juoni alkaa taas juosta eteenpäin ja tulee inspiraatio, mihin olen menossa. Silti – the fear is real! 

Puutuminen ja valmiiksi saamisen pakko 

Kun käsikirjoitusta on puskenut eteenpäin riittävästi, siihen kyllästyy ensimmäisen kerran. Alkaa tuijottaa alareunan sanamäärälokeroa ja toivoo, että sanamäärä pääsee tavoitteeseen ja tarina pääsisi loppuun. 

Vaikka hahmoihin rakastuu ja juoneen kasvaa kiinni, ei kirjoittamista jaksa loputtomiin. Minulle tämä on vielä suurempi ongelma. Olen suht lyhythermoinen ja helposti kyllästyvä. Katson kauhulla, kun jotkut kirjoittajat kertovat tehneensä käsikirjoitusta vuosia. Minulle puoli vuotta on hemmetin pitkä aika keskittyä yhteen tarinaan. Onneksi saan välillä vetää happea, kirjoittaa blogeja ja keskittyä johonkin ei-kirjoittamiseenkin. 

Muistan tunteen, kun käsikirjoituksesta oli kasassa 40.000 sanaa. Olin luvannut itselleni, että jos sen teen, vannon kirjoittavani tarinan loppuun. Ensimmäinen puolikas tuli lopulta nopeasti, koska mania. Toista puolikasta sai työstään melkein tuplasti saman ajan, koska kyllästyminen. Mutta tarinan loppupuoli oli kuitenkin se, jota myöhemmin jouduttiin työstämään vähemmän. Alun maniassa tehdyn tekstin jouduin tekemään lähes kokonaan uusiksi, kun loppupuoli meni pienellä silittelyllä. Eli ehkä mania ei ole niin hyvä kuin analyyttinen tekeminen? 

Kun käsikirjoituksen saa valmiiksi, tulee hetken helpotus. Ensikertalainen luulee tehneensä jotain, ammattilainen tietää olevansa vasta puolessavälissä. Tätä en tiennyt minäkään. Luulin olevani käsikirjoituksen kanssa paljon valmiimpi kuin olinkaan. Eli vanha totuus pitää paikkansa – käsikirjoituksen ensimmäinen versio on vasta puolet lopputuloksesta. 

Ennen kuin tarjosin käsistä kustantajille, olin lukenut ja korjannut tarinaa neljään kertaan. Poistin kirjoitusvirheitä ja hioin sanamuotoja paremmiksi. Jokaisella kerralla löytyi jotain korjattavaa, virheitä, haitallisia maneereita ja löysää tekstiä. Omin päin pääsee vain tietyllä tasolle… 

Korjaamisen tuska, pettymykset ja egon loukkaukset 

Kun teksti menee kustannustoimittajalle, se saa uusia, kirjoittajastaan vieraita vaikutteita. Kustannustoimittaja näkee tekstin eri tavalla. Hän on tarinan ja henkilöiden suhteen neutraali, eikä ole rakastunut kehenkään tai mihinkään tarinassa. Kustannustoimittaja pystyy katsomaan tekelettä neutraalein silmin myös lukijan kannalta. 

Tulee korjausehdotuksia, joissa kosketaan pyhiin teksteihin. Tulee muutosehdotuksia, joihin joudut reagoimaan. Uskotko, että kustin korjaukset tekevät tekstistä paremman vai pidätkö pääsi, että olet tehnyt alun perin oikean ratkaisun? Minä luotin ammattilaiseen, vaikka se välillä koskikin. 

Tein suurimman osan ehdotetuista muutoksista ja koin, että tekstini parani. Muutosehdotukset olivat osin jopa todella suuria. Käsiksen alusta kirjoitettiin erittäin iso osa uusiksi ja käytännössä kirjan alku tehtiin toisenlaiseksi. Tuli pettymys omia kykyjä kohtaan ja tuli myös epävarmuus, tuleeko tästä oikeasti muka jotain. 

Nyt kun luen kirjoja (tai kuuntelen, miten vain), huomaan kirjat, joissa kustannustoimittajaa ei ole käytetty tai häntä ei ole uskottu. Muutamissa elämänkerroissa kuulee läpi, miten kirjoittaja eli objekti, on pitänyt päänsä ja lopullisiin teksteihin jää löysyyttä, toistoa ja tiettyjä maneereja, jotka kuuluvat läpi valitettavan selvinä. Ajattelen silloin, että onneksi uskoin omaa kustiani. Hän tiesi minua paremmin. 

Viimeisimpänä kuuntelin yöllä Frederikin omaelämänkertaa, josta kuului läpi se, että teksti on tehty vauhdilla ja työstövaihe on menty liian kevyesti läpi. Tekstistä paistaa tekijän ääni raakana läpi ja kokonaisuus oli sekä epätasapainoinen, köyhä ja maneereja täynnä. 

Veikkaan, että kyse ei tässäkään tapauksessa ole kustannustoimittajan työstä, vaan siitä, että hänen ehdotuksiaan ei ole kuunneltu. Uskokaa minua te oman elämänne Waltarit, jotka kuvittelette olevanne mestariteoksen tekijöitä ilman apua. Te ette ole. 

Toinen silmäpari parantaa ja luo perspektiiviä. Ulkopuolisen ammattilaisen näkemys rakentaa tarinasta moniulotteisemman ja ehjemmän. Kun luin omaa tekstiäni viime viikonloppuna viimeisen kerran, huomasin, kuinka paljon parempi kokonaisuus oli. Sieltä oli poistettu heikkoja rönsyjä, toistoa ja epävarmuutta. Uusiksi tehty alku oli nopea, liikkuva ja vei tarinaa eteenpäin. Keskeltä oli hävitetty jaksoja, jotka eivät tarinaa vieneet eteenpäin ja maneereja sekä ”tekstiä tekstin takia” oli jätetty ulos lopputuloksesta. Olin tekstistäni uudella tavalla ylpeä. Mutta se olikin nyt yhteistyön tulos, ei vain minun näkemykseni. 

Korjaamisen tuska 

En pidä tekstien korjaamisesta tai uudelleenkirjoittamisesta. Maanisen vaiheen jälkeen korjaaminen on puuduttavaa, hidasta ja vaikeaa. On työlästä keksiä tekstiin uutta, kun kokonaisuuden on kerran saanut valmiiksi. On haastavaa lukea tekstiä kuin piru raamattua, jotta löytäisi sieltä väärässä paikassa olevat virheet ja ajatusharhat. 

Tekstin korjaaminen vie vähintään saman ajan kuin alkuperäisen tekstin tekeminen. Samoja sivuja höylätään edestakaisin ja koetetaan viilata tarina paremmaksi. Etsitään poistettavaa, tiivistetään, eikä luoda uutta. Ja jos luodaan uutta, karsitaan ensin entistä pois. 

Jossain vaiheessa jopa vihasin korjaamista. Tuli epätoivo, ettei tämä valmistu koskaan. Korjausvaiheessa tekstiin tulee vielä isojakin muutoksia. Minä tein alun uusiksi ja hävitin yhden henkilön äänen kokonaan. Poistettua ja uudelleenkirjoitettua tekstiä tuli melkein 15% kokonaisuudesta eli roskistiedostossa on iso läjä alkuperäistä luomisen voimaa. 

Olen lukenut käsikirjoituksen nyt kaksitoista kertaa läpi. Voin melkein väittää tuntevani kyllä oman teokseni melko hyvin. Mutta vielä viimeisilläkin kerroilla se nauratti ja itketti. Siinä oli mukana tunnetta, joka välittyy tekstistä läpi. Hahmot ovat eläviä ja juoni on ehjä. Lopputulos on alkuperäistä monin verroin parempi. Olen varma, että tuon tuntevat myös tarinani lukijat. 

 Ylpeys ja kiitollisuus 

Palaan alkuperäiseen lauseeseen, mutta lyhennettynä. Kirjoittaminen on hauska harrastus. Kun tekstin saa palautettua takaisin viimeisen kerran, tulee ylpeys. On kuin maratonjuoksun jälkeen. Olet lähtenyt mahdottomaan urakkaan, joka saapuu maaliin. Olet tehnyt ne asiat, jotka itsellesi lupasit ja voit tuntea ylpeyttä siitä, että käsikirjoituksesta tulee kirja. Ja sitten vielä viimeinen tunne….pelko 

Tätähän lukee muutkin! 

Tajusin oikeastaan vasta viime metreillä sen karun faktan, että kirjaani tulee lukemaan muutkin. Minulta kysellään kaupassa tai työpaikalla, milloin kirja tulee valmiiksi ja mistä sen saa. Tulee kauhu siitä, että jos tätä eivät muut näekään samalla tavalla hyvänä kuin minä näen. Entä jos olen tehnyt tekotaiteellista paskaa, joka ei kiinnosta ketään? Entä jos juoneni onkin lapsellinen tai kokonaisuus on vain puolet oikeasta kirjasta? Muut varmaan tekevät tämän minua paremmin? Entä jos kukaan ei lue kirjaa ja se jää unholaan koskettamatta ketään? 

Näitä ajatuksia pyörittelen nyt, kun kirjan valmistumiseen on enää kaksi kuukautta. On pelko, että tekemäni työ valuu hukkaan. On pelko, että olen ainoa, joka kirjan näkee hyvänä. Koetan uskoa edelleen tekemääni työhön sekä siihen, että on olemassa se yksi lukija, jota tarina ja hahmot koskettavat. Sekin on paljon. 

Odotan malttamattomana, että saan valmiin kirjan käsiini. Odotan sitä, että saan tarinan lukijoille ja kuulen, onko siinä mitään järkeä. Odotan, että löytyy edes yksi ihminen, johon tuo on tehnyt vaikutuksen. 

Tarinan tarkoitus on koskettaa, antaa ajattelemisen aihetta sekä myös lohtua. Luon viihdekirjallisuutta, jonka tarkoitus on viihdyttää. En ole idealisti. En usko olevani Mika Waltarin reinkarnaatio tai Satu Rämön kilpakumppani. Olen vain mies, joka kirjoitti kirjan.