Kirjoittajan tunneskaalan koko spektri

Kuva luotu tekoälyn avustuksella

Kirjoittaminen on hauska ja kehittävä harrastus – aina siihen saakka, kun se ei sitä enää ole. Yhden käsikirjoituksen kirjoittamisen aikana tekijä käy läpi tunneskaalan melkein kaikki spektrin värit.

Ihminen kulkee kirjoittaessaan innosta kyllästymiseen ja rakkaudesta suoranaiseen vihaan saakka. Nuo tunteet pitää osaltaan heijastaa työhön, mutta toisaalta ne eivät saa vaikuttaa lopputuloksen tasaisuuteen. Liiallinen kyllästyminen tekstiin heijastuu juoneen laiskuutena samoin kuin ällörakastuminen näkyy turhan pinkkinä tuotoksena. Tavallaan tunteita pitää osata käyttää hyväksi, mutta jättää ulkopuolelle. Melko jakomielitautista, eikö? 

En kirjoita näitä juttuja opettaakseni tai näyttääkseni viisaammalta. En sitä todellakaan ole. Nämä ovat eräänlaisia päiväkirjamerkintöjä omalta kirjoittajan taipaleelta, jota käyn paraikaa läpi. Tiedän, että jos en kirjoita näitä ylös ja laita muistiin, ne unohtuvat. Ja kun ensimmäinen kirja alkaa olla valmistumisvaiheessa, haluan nämä talteen tuoreina niin kuin minä ne muistan. Kymmenettä käsikirjoitustaan tekevä oikea kirjailija ei tätä tunnerekisteriä enää edes tunnista, tai muista. 

Kirjoittamista opettamaan on olemassa fiksumpia ihmisiä, mutta toivottavasti joku toinen kirjoittaja kokee näissä jotain vertaistukea tai keskustelunavauksia. Tuntevatko kaikki muutkin kirjoittajat näin?

Innostus uuden luomisesta ja kirjoittamisen mania 

Alussa varmaan jokainen tekijä innostuu omasta tarinastaan. Luomisen alku on täynnä uuden löytämisen ja keksimisen tunnetta. Pääset luomaan tyhjään tauluun sisältöä, jonka lopputuloksen päätät täysin itse. Rakennat tarinalle kehykset ja kehysten sisään hahmot. Hahmot alkavat elää omaa elämäänsä ja saat viedä heitä mihin tahansa. Tulee luova mania. Tekstiä syntyy tuhansia merkkejä lyhyessä ajassa ja tarina juoksee eteenpäin niin lujaa, ettet pysy perässä. Päässä pulpahtelee uusia ajatuksia, jotka koetat saada mahtumaan kehysten sisään. Tunnet jopa surua, kun keksimäsi upea lause tai juonenkäänne ei mahdukaan tarinaan. Laitat sen talteen myöhempiä aikoja varten. 

Rakastan maanisen kirjoittamisen vaihetta. Voisin istua työpöydän ääressä tai takapihan terassilla tunteja toisensa jälkeen syömättä ja juomatta, koska tarina imee minut sisäänsä. Haluaisin vain kirjoittaa, tuottaa tekstiä ja puhaltaa hahmoihini elämää. Vaikka tiedän, mihin tarina menee, en malttaisi nähdä sitä valmiina. 

Mania on rakasta ja mania on raskasta. Se vie energian ja kehon sellaisille kierroksille, että lopulta putoat uupuneena jaloiltasi. Luomisen ihana tuska saa voipumaan. Koetan hyödyntää maniaa täysimääräisesti. Kirjoitan noina hetkinä niin paljon kuin työltäni ja muulta elämältä pystyn. Mania on luovaa energiaa, joka loppuu joskus. Se on kallisarvoista, sillä se ei tule pakottamalla, vaan usein Luojan lahjana kirjoittajalle. 

Luomisen tuska, epäonnistumisen pelko 

Jossain vaiheessa tarina tökkää. Se käy kaikille ja jokaisessa teoksessa. Tulee stoppi, jossa et saa juonta etenemään tai pettymys, kun ajattelemasi tie ei mene niin kuin ajattelit. Joudut purkamaan tekstiä ja kirjoittamaan sitä uudelleen. Tai joudut keksimään väkisin sisältöä juoneen, koska alkuperäinen ajatus ei kantanut riittävän pitkälle. Sivu- tai merkkimäärätavoitteet eivät täyty. 

Minulle ainakin tulee pelko, etten saa työtä valmiiksi. Pelkään, että jään jumiin tekstin kanssa johonkin, enkä tule kirjoittamaan koko työtä valmiiksi. Se sama määrä, mikä alussa oli intoa, on kohta täynnä pelkoa. Entä jos tämäkin jää kesken (meillä kaikilla on varmaan pöytälaatikossa projekteja, jotka ovat alkaneet – ja loppuneet alkuunsa). 

Olen siinä mielessä kirjoittajana vajaa, etten osaa kirjoittaa tarinoita eri osista, vaan työskentelen lineaarisesti kirjan kaaren mukaisesti. Aloitan kirjoittamisen tarinan alusta ja lopetan loppuun. Tiedän, että jotkut pystyvät tekemään kirjaa kasaan esim. luku kerrallaan ja välillä kirjoittamaan juonenpätkiä vaikka keskeltä kirjaa, jos siihen syntyy inspiraatio. Minulla tuota kykyä ei ole. Sommittelen juonen kyllä muistikirjaan noin luku-tasolla ja tiedän aika lailla aloittaessa, mitä tarinassa tulee tapahtumaan. Esikoinen kehittyi myös ensimmäisen version jälkeen ja siihen tuli korjausvaiheessa valtava määrä muutoksia – mutta se on eri prosessia se. 

Torjun writer’s blockia pakkokirjoittamalla. Kirjoitan joka tapauksessa tietyn määrän, vaikka tiedän lopputuloksen menevän pääsääntöisesti hylkyyn. Tuossa vaiheessa siirrytään puhtaasti suoritusmoodiin ja hylätään luominen. Pakkojumppa ja pakkokirjoittaminen auttavat pääsemään tekstissä eteenpäin ja jollain aikavälillä juoni alkaa taas juosta eteenpäin ja tulee inspiraatio, mihin olen menossa. Silti – the fear is real! 

Puutuminen ja valmiiksi saamisen pakko 

Kun käsikirjoitusta on puskenut eteenpäin riittävästi, siihen kyllästyy ensimmäisen kerran. Alkaa tuijottaa alareunan sanamäärälokeroa ja toivoo, että sanamäärä pääsee tavoitteeseen ja tarina pääsisi loppuun. 

Vaikka hahmoihin rakastuu ja juoneen kasvaa kiinni, ei kirjoittamista jaksa loputtomiin. Minulle tämä on vielä suurempi ongelma. Olen suht lyhythermoinen ja helposti kyllästyvä. Katson kauhulla, kun jotkut kirjoittajat kertovat tehneensä käsikirjoitusta vuosia. Minulle puoli vuotta on hemmetin pitkä aika keskittyä yhteen tarinaan. Onneksi saan välillä vetää happea, kirjoittaa blogeja ja keskittyä johonkin ei-kirjoittamiseenkin. 

Muistan tunteen, kun käsikirjoituksesta oli kasassa 40.000 sanaa. Olin luvannut itselleni, että jos sen teen, vannon kirjoittavani tarinan loppuun. Ensimmäinen puolikas tuli lopulta nopeasti, koska mania. Toista puolikasta sai työstään melkein tuplasti saman ajan, koska kyllästyminen. Mutta tarinan loppupuoli oli kuitenkin se, jota myöhemmin jouduttiin työstämään vähemmän. Alun maniassa tehdyn tekstin jouduin tekemään lähes kokonaan uusiksi, kun loppupuoli meni pienellä silittelyllä. Eli ehkä mania ei ole niin hyvä kuin analyyttinen tekeminen? 

Kun käsikirjoituksen saa valmiiksi, tulee hetken helpotus. Ensikertalainen luulee tehneensä jotain, ammattilainen tietää olevansa vasta puolessavälissä. Tätä en tiennyt minäkään. Luulin olevani käsikirjoituksen kanssa paljon valmiimpi kuin olinkaan. Eli vanha totuus pitää paikkansa – käsikirjoituksen ensimmäinen versio on vasta puolet lopputuloksesta. 

Ennen kuin tarjosin käsistä kustantajille, olin lukenut ja korjannut tarinaa neljään kertaan. Poistin kirjoitusvirheitä ja hioin sanamuotoja paremmiksi. Jokaisella kerralla löytyi jotain korjattavaa, virheitä, haitallisia maneereita ja löysää tekstiä. Omin päin pääsee vain tietyllä tasolle… 

Korjaamisen tuska, pettymykset ja egon loukkaukset 

Kun teksti menee kustannustoimittajalle, se saa uusia, kirjoittajastaan vieraita vaikutteita. Kustannustoimittaja näkee tekstin eri tavalla. Hän on tarinan ja henkilöiden suhteen neutraali, eikä ole rakastunut kehenkään tai mihinkään tarinassa. Kustannustoimittaja pystyy katsomaan tekelettä neutraalein silmin myös lukijan kannalta. 

Tulee korjausehdotuksia, joissa kosketaan pyhiin teksteihin. Tulee muutosehdotuksia, joihin joudut reagoimaan. Uskotko, että kustin korjaukset tekevät tekstistä paremman vai pidätkö pääsi, että olet tehnyt alun perin oikean ratkaisun? Minä luotin ammattilaiseen, vaikka se välillä koskikin. 

Tein suurimman osan ehdotetuista muutoksista ja koin, että tekstini parani. Muutosehdotukset olivat osin jopa todella suuria. Käsiksen alusta kirjoitettiin erittäin iso osa uusiksi ja käytännössä kirjan alku tehtiin toisenlaiseksi. Tuli pettymys omia kykyjä kohtaan ja tuli myös epävarmuus, tuleeko tästä oikeasti muka jotain. 

Nyt kun luen kirjoja (tai kuuntelen, miten vain), huomaan kirjat, joissa kustannustoimittajaa ei ole käytetty tai häntä ei ole uskottu. Muutamissa elämänkerroissa kuulee läpi, miten kirjoittaja eli objekti, on pitänyt päänsä ja lopullisiin teksteihin jää löysyyttä, toistoa ja tiettyjä maneereja, jotka kuuluvat läpi valitettavan selvinä. Ajattelen silloin, että onneksi uskoin omaa kustiani. Hän tiesi minua paremmin. 

Viimeisimpänä kuuntelin yöllä Frederikin omaelämänkertaa, josta kuului läpi se, että teksti on tehty vauhdilla ja työstövaihe on menty liian kevyesti läpi. Tekstistä paistaa tekijän ääni raakana läpi ja kokonaisuus oli sekä epätasapainoinen, köyhä ja maneereja täynnä. 

Veikkaan, että kyse ei tässäkään tapauksessa ole kustannustoimittajan työstä, vaan siitä, että hänen ehdotuksiaan ei ole kuunneltu. Uskokaa minua te oman elämänne Waltarit, jotka kuvittelette olevanne mestariteoksen tekijöitä ilman apua. Te ette ole. 

Toinen silmäpari parantaa ja luo perspektiiviä. Ulkopuolisen ammattilaisen näkemys rakentaa tarinasta moniulotteisemman ja ehjemmän. Kun luin omaa tekstiäni viime viikonloppuna viimeisen kerran, huomasin, kuinka paljon parempi kokonaisuus oli. Sieltä oli poistettu heikkoja rönsyjä, toistoa ja epävarmuutta. Uusiksi tehty alku oli nopea, liikkuva ja vei tarinaa eteenpäin. Keskeltä oli hävitetty jaksoja, jotka eivät tarinaa vieneet eteenpäin ja maneereja sekä ”tekstiä tekstin takia” oli jätetty ulos lopputuloksesta. Olin tekstistäni uudella tavalla ylpeä. Mutta se olikin nyt yhteistyön tulos, ei vain minun näkemykseni. 

Korjaamisen tuska 

En pidä tekstien korjaamisesta tai uudelleenkirjoittamisesta. Maanisen vaiheen jälkeen korjaaminen on puuduttavaa, hidasta ja vaikeaa. On työlästä keksiä tekstiin uutta, kun kokonaisuuden on kerran saanut valmiiksi. On haastavaa lukea tekstiä kuin piru raamattua, jotta löytäisi sieltä väärässä paikassa olevat virheet ja ajatusharhat. 

Tekstin korjaaminen vie vähintään saman ajan kuin alkuperäisen tekstin tekeminen. Samoja sivuja höylätään edestakaisin ja koetetaan viilata tarina paremmaksi. Etsitään poistettavaa, tiivistetään, eikä luoda uutta. Ja jos luodaan uutta, karsitaan ensin entistä pois. 

Jossain vaiheessa jopa vihasin korjaamista. Tuli epätoivo, ettei tämä valmistu koskaan. Korjausvaiheessa tekstiin tulee vielä isojakin muutoksia. Minä tein alun uusiksi ja hävitin yhden henkilön äänen kokonaan. Poistettua ja uudelleenkirjoitettua tekstiä tuli melkein 15% kokonaisuudesta eli roskistiedostossa on iso läjä alkuperäistä luomisen voimaa. 

Olen lukenut käsikirjoituksen nyt kaksitoista kertaa läpi. Voin melkein väittää tuntevani kyllä oman teokseni melko hyvin. Mutta vielä viimeisilläkin kerroilla se nauratti ja itketti. Siinä oli mukana tunnetta, joka välittyy tekstistä läpi. Hahmot ovat eläviä ja juoni on ehjä. Lopputulos on alkuperäistä monin verroin parempi. Olen varma, että tuon tuntevat myös tarinani lukijat. 

 Ylpeys ja kiitollisuus 

Palaan alkuperäiseen lauseeseen, mutta lyhennettynä. Kirjoittaminen on hauska harrastus. Kun tekstin saa palautettua takaisin viimeisen kerran, tulee ylpeys. On kuin maratonjuoksun jälkeen. Olet lähtenyt mahdottomaan urakkaan, joka saapuu maaliin. Olet tehnyt ne asiat, jotka itsellesi lupasit ja voit tuntea ylpeyttä siitä, että käsikirjoituksesta tulee kirja. Ja sitten vielä viimeinen tunne….pelko 

Tätähän lukee muutkin! 

Tajusin oikeastaan vasta viime metreillä sen karun faktan, että kirjaani tulee lukemaan muutkin. Minulta kysellään kaupassa tai työpaikalla, milloin kirja tulee valmiiksi ja mistä sen saa. Tulee kauhu siitä, että jos tätä eivät muut näekään samalla tavalla hyvänä kuin minä näen. Entä jos olen tehnyt tekotaiteellista paskaa, joka ei kiinnosta ketään? Entä jos juoneni onkin lapsellinen tai kokonaisuus on vain puolet oikeasta kirjasta? Muut varmaan tekevät tämän minua paremmin? Entä jos kukaan ei lue kirjaa ja se jää unholaan koskettamatta ketään? 

Näitä ajatuksia pyörittelen nyt, kun kirjan valmistumiseen on enää kaksi kuukautta. On pelko, että tekemäni työ valuu hukkaan. On pelko, että olen ainoa, joka kirjan näkee hyvänä. Koetan uskoa edelleen tekemääni työhön sekä siihen, että on olemassa se yksi lukija, jota tarina ja hahmot koskettavat. Sekin on paljon. 

Odotan malttamattomana, että saan valmiin kirjan käsiini. Odotan sitä, että saan tarinan lukijoille ja kuulen, onko siinä mitään järkeä. Odotan, että löytyy edes yksi ihminen, johon tuo on tehnyt vaikutuksen. 

Tarinan tarkoitus on koskettaa, antaa ajattelemisen aihetta sekä myös lohtua. Luon viihdekirjallisuutta, jonka tarkoitus on viihdyttää. En ole idealisti. En usko olevani Mika Waltarin reinkarnaatio tai Satu Rämön kilpakumppani. Olen vain mies, joka kirjoitti kirjan.

Tekstin editointi on tuskaa

Taiteilijan työkalut, muistikirja ja 10" läppäri

 

Käsikirjoitus, jota myöhemmin tulemme kutsumaan kirjaksi, etenee vauhdilla. On pakko edetäkin, koska deadline lähestyy pelottavan nopeasti ja valmista on saatava, saatana! Oikeasti mikään kiire tekstin kanssa ei ole, koska aikataulua on hiottu ja käyty läpi kustannustoimittajan kanssa. Stepit on mitoitettu siten, että kirjoittaminen niveltyy työn ja muun elämän kanssa suhteellisen hyvin yksiin.

Valitettavan faktana on ja psyy, että kirjoitan harrastuksekseni. En saa tästä palkkaa, eikä kirja tule tuottamaan minulle minkäänlaista sivutuloa, jonka varaan voisin nojata. Sanoisin jopa, että toisinpäin. Investoin kirjaan omaa aikaa, rahaa, energiaa ja ennen kaikkea luovuuttani. Panos on suuri, mutta niin on tuotoskin. Suoraan sanottuna tämän tarinan eteen olisin valmis tekemään melkein mitä vain, että saan jakaa sen muille luettavaksi.

Enkä kirjoittaisi edes rahasta. Teen tätä puhtaasti rakkaudesta lajiin. Se antaa mahdollisuuden luoda tarinat täysin omista lähtökohdista ja tehdä niistä oman näköisiä vailla ulkopuolelta tulevia vaateita tai ennakkosuunnitelmia. Nyt ymmärrän paremmin "oikeita kirjailijoita", jotka kokevat olevansa kahlehdittuja yhteen hahmoon, jonka tarina on kerrottu ensimmäisen kolmenkymmenen kirjan jälkeen. Odotukset pakottavat pysymään vanhassa, kun luova aivonpuolisko saattaisi vaatia jo muuta. Joskus se valitettavasti näkyy jopa lopputuloksessa.

Olin joskus käärmeissäni, kun Matti Rönkä lopetti Viktor Kärppä -sarjansa. Hahmo oli loistavasti kehitetty ja hahmogalleria viihdyttävä sekä uskottava. Olen palannut noihin kirjoihin moneen kertaan ja harmitellut, miksi Viki jäi eläkkeelle. Nyt ymmärrän - ja myös arvostan. Aika aikaa kutakin.

Mutta kirjoittamiseen....

Palaute käsikirjoituksesta oli opettavaista ja kirjoittajaa kehittävää 

Aluksi on pakko sanoa sen verran, etten kirjoita näitä juttuja blogiin opettaakseni tai viisastellakseni kenellekään. En ole sillä tasolla missään tekemisessä, että voisin opettaa ketään kirjoittamaan tai tuottamaan tekstiä. Kirjoitan nämä osittain omiksi muistiinpanoiksi jatkossa ja myös vinkiksi heille, jotka painivat samojen asioiden kanssa. Nämä ovat tapoja, joilla itse olen käsikirjoituksen kehittämiseen suhtautunut ja ottanut opikseni. Kun ajatukset kirjaa tuoreeltaan ylös, ne ovat kaikkein raikkaimpia, kehittävimpiä ja myös opettavaisen naiiveja. Luulen, että meitä tekstinsä kanssa painivia aloittelevia kirjoittajia on paljon ja vertaistuki on tarpeen.

Sain siis käsiksen palautteen kustilta ja olen viimeiset pari viikkoa puurtanut palautteessa tulleiden muutosehdotusten kimpussa. Palaute oli minusta kannustavaa, varovaisen positiivista ja korjausehdotukset oli helppo allekirjoittaa (toki pienen nieleskelyn jälkeen). Ymmärrän, miksi kustannustoimittajat antavat palautteet varovaisesti. Pahimmillaan käsikirjoitus on tekijän rakas pienokainen, jonka arvostelu vastaa sitä, kun kätilö haukkuisi juuri syntynyttä lasta rumaksi. Egot saattavat törmätä rajustikin, jos tekstin tekijä kokee, että korjattavaa on liikaa tai korjaukset muuttavat ideaa liikaa. Mutta ainakin minulle on aina kerrottu, että muutokset ovat ehdotuksia ja tekstin omistajana minä olen se, joka lopullisesti päättää, mitä muutetaan ja mitä ei. Mutta tyhmyyttä olisi olla käyttämättä ammattilaisen antamia kehitysehdotuksia....

Minulla ikää on onneksi jo sen verran ja maileja elämässä takana niin paljon, etten ota palautteesta itseeni. Päinvastoin - näen palautteen kehittävänä ja koetan löytää sieltä vihjeet, joita pystyn hyödyntämään myös jatkossa. Parhaimmillaan kustin palaute kehittää kirjoittajaa itseään paremmaksi.

Näin kävi minullekin. Käsikirjoituksen alku oli turhan hidas ja tarina käynnistyi turhan verkkaasti. Olin kirjoittanut sisään liikaa aatteellista monologia ja taustoittanut vielä siinä vaiheessa, kun potentiaalinen lukija haukottelee ja miettii kirjan hylkäämistä. Käytännössä en siis ajatellut kirjoittaessa tarpeeksi lukijaa, vaan kirjoitin liikaa itselleni. Lukijaa ei saisi käsikirjoitusta tehdessä unohtaa, vaikka luomisen lähtökohdat ovatkin oman tarinan kertomisessa. Minun selitykseni asialle on se, että käsikirjoituksen alkumetreillä tekstistä ei pitänyt tulla kirjaa, vaan jotain muuta. Teksti oli alussa puhdasta epävarmuutta siitä, pystynkö tekemään ajatuksesta jotain suurta ja kestääkö idea pidemmälle. Sen takia asioita oli liikaa varmisteltu ja kypsytelty käsiksen sivuille. Mutta nuo olisi voinut tietenkin poistaa toisessa, kolmannessa tai vaikka viidennessä lukukerrassa, jos ei olisi niin sokea omalle tekstilleen :D

Kaikki käsikirjoitusta koskeva palaute oli tiivistämistä, vauhdin lisäämistä sekä tekstin heikkojen osien poistamista. Heikot osat ovat minun osaltani eksymistä polulta. Tarina karkaa fokuksesta ja eksyy sivuiksi jonnekin sivupoluille, josta ei enää löydä takaisin. Tuota heikkoa ja juoksukyvytöntä tekstiä oli lopulta 38 sivua, jotka siis poistin ja osin korvasin uudella. Tuossa puhutaan melkein 15% tekstin kokonaismäärästä.

Tarinan alkuun tarvittiin vauhtia. Alku oli liikaa hahmojen kehittelyä ja sisäänajoa. Valitettavasti alkuperäisessä tekstissä se kesti niin pitkään, että lukija todennäköisesti olisi hylännyt teoksen alkumetreillä. Toivottavasti sain alun nyt vauhdikkaammaksi ja pidettyä lukijan mielenkiinnon pidemmälle. Käytännössä en siis elänyt, kuten opetan. Olen itse nimittäin aina sanonut, että jos kirja ei ala vetämään sataan ensimmäiseen sivuun, pistän sen luiskaan (poislukien Mika Waltarin tai Leon Uriksen teokset). 

Kiitosta sen sijaan tuli asioista, jotka olivat minulle todella tärkeitä. Kieli on elävää, hahmot tuntuvat inhimillisiltä ja todellisilta ja tietyt näkökulma-tekijät, jotka ovat kirjan erilaisuuden kannalta tärkeitä, toimivat. Teos siis uppoaa sisään sellaisena kuin olen sen ajatellutkin.

Kielellisesti kirja sijoittuu jonnekin kirjakielen ja puhekielen välimaastoon. En osaa tai edes halua kirjoittaa Minna Rytisalomaisen kaunista suomea, vaan tehdä hahmojen kielestä heidän näköistään ja sellaista, että hahmon näkee puheesta. Kieli on valittu siten, että ääneenluettuna teksti toimii sujuvasti ja nopeasti (vaikkei kirjasta ääniversiota tulekaan).

Luova vaihe on maniaa, editointi depressiota

Editointi itsessään on tolkuttoman hidasta. Siinä käyn tekstiä läpi palautelappu koneen vieressä ja jahtaan korjattavaa sivu kerrallaan. Kahlaan lukuja yksi toisensa jälkeen, poistan heikkoa tekstiä ja luen korjatut tekstit niin moneen kertaan, että luku on valmis. Sen jälkeen siirryn seuraavaan. Yhtä aikaa koetan pitää kokonaisuuden ehjänä. Poistojen kanssa on oltavat todella tarkkana, ettei riko juonen kulkua jossain sadan sivun päässä tai pudota tekstistä pois tapahtumaa, jolla on merkitystä vasta kirjan loppupuolella. Kirja on kuitenkin kokonaisuus, jossa sarja tapahtumia nivoutuu lopussa yhdeksi kokonaisuudeksi. 

Samalla kun jahtaan tekstin löysyyttä, koetan myös poistaa maneereja. Minulla on aina kirjoittaessa (jopa näitä blogitekstejä) tiettyjä maneereja, jotka tulevat automaattisesti enempiä miettimättä ja jotka näkyvät rosoina lukijalle. Maneerit ovat vielä tekijöitä, joita ei luomisvaiheessa tule mietittyä tai joista ei voi opetella ulos (uskokaa pois, olen testannut!). Kai ne jonnekin geneettiseen koodiin ovat koodattuina. 

Kun luon alkuperäistä tekstiä, teen sitä hyvin paksusti. En ensimmäisessä kirjoitusvaiheessa mieti muuta kuin, että juoni etenee ja tekstiä tulee koko ajan. Siistittyä sisältöä tärkeämpää on pituus ja tarina sekä tietenkin rakkaat hahmot ja niiden syntyminen, kasvu ja elämä. Luova vaihe tekemisessä on suloista maniaa. Tekstiä on ihana tuottaa tuntitolkulla päivällä, yöllä tai vaikka aamuyöllä. Luot maailman ja sinne hahmot. Puhallat mielikuvitusihmiset henkiin ja alat leikkiä heidän elämällään Jumalaa, joka päättää rakkaudesta, vihasta, elämästä ja kuolemasta. Eihän sitä voi olla rakastamatta!

Editointi on taas depressiota. Karsit tekstiä ja etsit siitä vikoja. Koetat saada omaa luomusta mahtumaan numeroa liian pieneen mekkoon väkisin. Jokaista poistettua tekstinpätkää joutuu punnitsemaan konmarimaisesti "tarvitsenko tätä lausetta kirjassa?". Työ on hidasta, vaivalloista ja lopputulos ei tuota yhtä lailla luovuuden nautintoa kuin alkuperäisen tekstin tekeminen.

Kaikki - siis joka ikinen - tekijä sanoo, että kirjan tekemisessä teksti kirjoitetaan kahteen kertaan. Pidin tuota höpöpuheena ennen omaa editointiani. Teksti todellakin kirjoitetaan kahteen, jopa kolmeen kertaan ennen kuin painokoneen rullaa edes lämmitetään. 

Olen silti onnellinen siitä, että tekstiin on tullut muutoksia. Kustin ehdotukset eivät pelkästään parantaneet lopputulosta, vaan samalla tekivät minusta paremman kirjoittajan jatkossa. Opin paremmin katsomaan jo luomisvaiheessa, miten tekstissä saatetaan vaihde päälle alusta saakka. Tämä on olennainen osa etenkin kun tehdään dekkari-tyyppistä kirjaa, joka perustuu toiminnalle. Tämä esikoisenihan ei sitä ole, mutta seuraava voisi ollakin.

Lisäksi pieni depisvaihe tekee hyvää. Jatkuva maniassa kirjoittaminen on sekin raskasta. Luominen on totta kai ihanaa ja vauhdilla kirjoittaminen on parasta luomistyötä, mutta joskus on hyvä hidastaa, nauttia omasta tekstistä ja keskittyä hitaasti viilaamaan sanoja sopimaan paremmin toisiinsa. Depressio voi olla joskus jopa hieman terapeuttista. 

Edi-kakkosta odotellessa

Nyt korjattu versio on palautettu taas kustille tarkasteluun. Seuraavana katsotaan, ovatko korjatut palat tekstissä menneet oikeaan suuntaan ja vieläkö tekstistä löytyy muutettavaa, joka palvelisi lopputulosta. Seuraavat pari viikkoa odottelen kuin jäitä poltellen, mitä teen seuraavana. Vahdin toisella silmällä kalenteria, joka lähestyy aineiston takarajaa ja lasken, montako aamuyötä tulen viettämään tekstin kimpussa vielä ennen huhtikuun loppua.

Koen, että kirjaa tehdään yhteistyössä kustannustoimittajan kanssa. Meillä on yhteinen päämäärä saada kokonaisuudesta mahdollisimman hyvä ja kaksi silmäparia tekee tuota työtä paremmin kuin yksi. Tekstille sokeutuu ja tekstin virheitä ei yksin pysty näkemään. On hyvä, kun rinnalla on toinen, joka kannustaa, korjaa ja opettaa.

Odotellessa mietin, millaisia ideoita saisin kanteen ja miltä kirjan ulkonäkö tulee näyttämään. En ole graafisesti mitenkään luova tai visionäärinen. Koetan siis sanoittaa omat visioni niin, että graafikko pystyy tekemään oman työnsä. 

Ja ettei aika käy pitkäksi, päivittelen näitä kahta blogia ja kirjoitan yhtä käsis-harjoitusta eteenpäin. Se on minun terapiatekstini sille ajalle, kun kirja on lopulta valmis ja putoan tyhjän päälle.