Tekstin editointi on tuskaa

Taiteilijan työkalut, muistikirja ja 10" läppäri

 

Käsikirjoitus, jota myöhemmin tulemme kutsumaan kirjaksi, etenee vauhdilla. On pakko edetäkin, koska deadline lähestyy pelottavan nopeasti ja valmista on saatava, saatana! Oikeasti mikään kiire tekstin kanssa ei ole, koska aikataulua on hiottu ja käyty läpi kustannustoimittajan kanssa. Stepit on mitoitettu siten, että kirjoittaminen niveltyy työn ja muun elämän kanssa suhteellisen hyvin yksiin.

Valitettavan faktana on ja psyy, että kirjoitan harrastuksekseni. En saa tästä palkkaa, eikä kirja tule tuottamaan minulle minkäänlaista sivutuloa, jonka varaan voisin nojata. Sanoisin jopa, että toisinpäin. Investoin kirjaan omaa aikaa, rahaa, energiaa ja ennen kaikkea luovuuttani. Panos on suuri, mutta niin on tuotoskin. Suoraan sanottuna tämän tarinan eteen olisin valmis tekemään melkein mitä vain, että saan jakaa sen muille luettavaksi.

Enkä kirjoittaisi edes rahasta. Teen tätä puhtaasti rakkaudesta lajiin. Se antaa mahdollisuuden luoda tarinat täysin omista lähtökohdista ja tehdä niistä oman näköisiä vailla ulkopuolelta tulevia vaateita tai ennakkosuunnitelmia. Nyt ymmärrän paremmin "oikeita kirjailijoita", jotka kokevat olevansa kahlehdittuja yhteen hahmoon, jonka tarina on kerrottu ensimmäisen kolmenkymmenen kirjan jälkeen. Odotukset pakottavat pysymään vanhassa, kun luova aivonpuolisko saattaisi vaatia jo muuta. Joskus se valitettavasti näkyy jopa lopputuloksessa.

Olin joskus käärmeissäni, kun Matti Rönkä lopetti Viktor Kärppä -sarjansa. Hahmo oli loistavasti kehitetty ja hahmogalleria viihdyttävä sekä uskottava. Olen palannut noihin kirjoihin moneen kertaan ja harmitellut, miksi Viki jäi eläkkeelle. Nyt ymmärrän - ja myös arvostan. Aika aikaa kutakin.

Mutta kirjoittamiseen....

Palaute käsikirjoituksesta oli opettavaista ja kirjoittajaa kehittävää 

Aluksi on pakko sanoa sen verran, etten kirjoita näitä juttuja blogiin opettaakseni tai viisastellakseni kenellekään. En ole sillä tasolla missään tekemisessä, että voisin opettaa ketään kirjoittamaan tai tuottamaan tekstiä. Kirjoitan nämä osittain omiksi muistiinpanoiksi jatkossa ja myös vinkiksi heille, jotka painivat samojen asioiden kanssa. Nämä ovat tapoja, joilla itse olen käsikirjoituksen kehittämiseen suhtautunut ja ottanut opikseni. Kun ajatukset kirjaa tuoreeltaan ylös, ne ovat kaikkein raikkaimpia, kehittävimpiä ja myös opettavaisen naiiveja. Luulen, että meitä tekstinsä kanssa painivia aloittelevia kirjoittajia on paljon ja vertaistuki on tarpeen.

Sain siis käsiksen palautteen kustilta ja olen viimeiset pari viikkoa puurtanut palautteessa tulleiden muutosehdotusten kimpussa. Palaute oli minusta kannustavaa, varovaisen positiivista ja korjausehdotukset oli helppo allekirjoittaa (toki pienen nieleskelyn jälkeen). Ymmärrän, miksi kustannustoimittajat antavat palautteet varovaisesti. Pahimmillaan käsikirjoitus on tekijän rakas pienokainen, jonka arvostelu vastaa sitä, kun kätilö haukkuisi juuri syntynyttä lasta rumaksi. Egot saattavat törmätä rajustikin, jos tekstin tekijä kokee, että korjattavaa on liikaa tai korjaukset muuttavat ideaa liikaa. Mutta ainakin minulle on aina kerrottu, että muutokset ovat ehdotuksia ja tekstin omistajana minä olen se, joka lopullisesti päättää, mitä muutetaan ja mitä ei. Mutta tyhmyyttä olisi olla käyttämättä ammattilaisen antamia kehitysehdotuksia....

Minulla ikää on onneksi jo sen verran ja maileja elämässä takana niin paljon, etten ota palautteesta itseeni. Päinvastoin - näen palautteen kehittävänä ja koetan löytää sieltä vihjeet, joita pystyn hyödyntämään myös jatkossa. Parhaimmillaan kustin palaute kehittää kirjoittajaa itseään paremmaksi.

Näin kävi minullekin. Käsikirjoituksen alku oli turhan hidas ja tarina käynnistyi turhan verkkaasti. Olin kirjoittanut sisään liikaa aatteellista monologia ja taustoittanut vielä siinä vaiheessa, kun potentiaalinen lukija haukottelee ja miettii kirjan hylkäämistä. Käytännössä en siis ajatellut kirjoittaessa tarpeeksi lukijaa, vaan kirjoitin liikaa itselleni. Lukijaa ei saisi käsikirjoitusta tehdessä unohtaa, vaikka luomisen lähtökohdat ovatkin oman tarinan kertomisessa. Minun selitykseni asialle on se, että käsikirjoituksen alkumetreillä tekstistä ei pitänyt tulla kirjaa, vaan jotain muuta. Teksti oli alussa puhdasta epävarmuutta siitä, pystynkö tekemään ajatuksesta jotain suurta ja kestääkö idea pidemmälle. Sen takia asioita oli liikaa varmisteltu ja kypsytelty käsiksen sivuille. Mutta nuo olisi voinut tietenkin poistaa toisessa, kolmannessa tai vaikka viidennessä lukukerrassa, jos ei olisi niin sokea omalle tekstilleen :D

Kaikki käsikirjoitusta koskeva palaute oli tiivistämistä, vauhdin lisäämistä sekä tekstin heikkojen osien poistamista. Heikot osat ovat minun osaltani eksymistä polulta. Tarina karkaa fokuksesta ja eksyy sivuiksi jonnekin sivupoluille, josta ei enää löydä takaisin. Tuota heikkoa ja juoksukyvytöntä tekstiä oli lopulta 38 sivua, jotka siis poistin ja osin korvasin uudella. Tuossa puhutaan melkein 15% tekstin kokonaismäärästä.

Tarinan alkuun tarvittiin vauhtia. Alku oli liikaa hahmojen kehittelyä ja sisäänajoa. Valitettavasti alkuperäisessä tekstissä se kesti niin pitkään, että lukija todennäköisesti olisi hylännyt teoksen alkumetreillä. Toivottavasti sain alun nyt vauhdikkaammaksi ja pidettyä lukijan mielenkiinnon pidemmälle. Käytännössä en siis elänyt, kuten opetan. Olen itse nimittäin aina sanonut, että jos kirja ei ala vetämään sataan ensimmäiseen sivuun, pistän sen luiskaan (poislukien Mika Waltarin tai Leon Uriksen teokset). 

Kiitosta sen sijaan tuli asioista, jotka olivat minulle todella tärkeitä. Kieli on elävää, hahmot tuntuvat inhimillisiltä ja todellisilta ja tietyt näkökulma-tekijät, jotka ovat kirjan erilaisuuden kannalta tärkeitä, toimivat. Teos siis uppoaa sisään sellaisena kuin olen sen ajatellutkin.

Kielellisesti kirja sijoittuu jonnekin kirjakielen ja puhekielen välimaastoon. En osaa tai edes halua kirjoittaa Minna Rytisalomaisen kaunista suomea, vaan tehdä hahmojen kielestä heidän näköistään ja sellaista, että hahmon näkee puheesta. Kieli on valittu siten, että ääneenluettuna teksti toimii sujuvasti ja nopeasti (vaikkei kirjasta ääniversiota tulekaan).

Luova vaihe on maniaa, editointi depressiota

Editointi itsessään on tolkuttoman hidasta. Siinä käyn tekstiä läpi palautelappu koneen vieressä ja jahtaan korjattavaa sivu kerrallaan. Kahlaan lukuja yksi toisensa jälkeen, poistan heikkoa tekstiä ja luen korjatut tekstit niin moneen kertaan, että luku on valmis. Sen jälkeen siirryn seuraavaan. Yhtä aikaa koetan pitää kokonaisuuden ehjänä. Poistojen kanssa on oltavat todella tarkkana, ettei riko juonen kulkua jossain sadan sivun päässä tai pudota tekstistä pois tapahtumaa, jolla on merkitystä vasta kirjan loppupuolella. Kirja on kuitenkin kokonaisuus, jossa sarja tapahtumia nivoutuu lopussa yhdeksi kokonaisuudeksi. 

Samalla kun jahtaan tekstin löysyyttä, koetan myös poistaa maneereja. Minulla on aina kirjoittaessa (jopa näitä blogitekstejä) tiettyjä maneereja, jotka tulevat automaattisesti enempiä miettimättä ja jotka näkyvät rosoina lukijalle. Maneerit ovat vielä tekijöitä, joita ei luomisvaiheessa tule mietittyä tai joista ei voi opetella ulos (uskokaa pois, olen testannut!). Kai ne jonnekin geneettiseen koodiin ovat koodattuina. 

Kun luon alkuperäistä tekstiä, teen sitä hyvin paksusti. En ensimmäisessä kirjoitusvaiheessa mieti muuta kuin, että juoni etenee ja tekstiä tulee koko ajan. Siistittyä sisältöä tärkeämpää on pituus ja tarina sekä tietenkin rakkaat hahmot ja niiden syntyminen, kasvu ja elämä. Luova vaihe tekemisessä on suloista maniaa. Tekstiä on ihana tuottaa tuntitolkulla päivällä, yöllä tai vaikka aamuyöllä. Luot maailman ja sinne hahmot. Puhallat mielikuvitusihmiset henkiin ja alat leikkiä heidän elämällään Jumalaa, joka päättää rakkaudesta, vihasta, elämästä ja kuolemasta. Eihän sitä voi olla rakastamatta!

Editointi on taas depressiota. Karsit tekstiä ja etsit siitä vikoja. Koetat saada omaa luomusta mahtumaan numeroa liian pieneen mekkoon väkisin. Jokaista poistettua tekstinpätkää joutuu punnitsemaan konmarimaisesti "tarvitsenko tätä lausetta kirjassa?". Työ on hidasta, vaivalloista ja lopputulos ei tuota yhtä lailla luovuuden nautintoa kuin alkuperäisen tekstin tekeminen.

Kaikki - siis joka ikinen - tekijä sanoo, että kirjan tekemisessä teksti kirjoitetaan kahteen kertaan. Pidin tuota höpöpuheena ennen omaa editointiani. Teksti todellakin kirjoitetaan kahteen, jopa kolmeen kertaan ennen kuin painokoneen rullaa edes lämmitetään. 

Olen silti onnellinen siitä, että tekstiin on tullut muutoksia. Kustin ehdotukset eivät pelkästään parantaneet lopputulosta, vaan samalla tekivät minusta paremman kirjoittajan jatkossa. Opin paremmin katsomaan jo luomisvaiheessa, miten tekstissä saatetaan vaihde päälle alusta saakka. Tämä on olennainen osa etenkin kun tehdään dekkari-tyyppistä kirjaa, joka perustuu toiminnalle. Tämä esikoisenihan ei sitä ole, mutta seuraava voisi ollakin.

Lisäksi pieni depisvaihe tekee hyvää. Jatkuva maniassa kirjoittaminen on sekin raskasta. Luominen on totta kai ihanaa ja vauhdilla kirjoittaminen on parasta luomistyötä, mutta joskus on hyvä hidastaa, nauttia omasta tekstistä ja keskittyä hitaasti viilaamaan sanoja sopimaan paremmin toisiinsa. Depressio voi olla joskus jopa hieman terapeuttista. 

Edi-kakkosta odotellessa

Nyt korjattu versio on palautettu taas kustille tarkasteluun. Seuraavana katsotaan, ovatko korjatut palat tekstissä menneet oikeaan suuntaan ja vieläkö tekstistä löytyy muutettavaa, joka palvelisi lopputulosta. Seuraavat pari viikkoa odottelen kuin jäitä poltellen, mitä teen seuraavana. Vahdin toisella silmällä kalenteria, joka lähestyy aineiston takarajaa ja lasken, montako aamuyötä tulen viettämään tekstin kimpussa vielä ennen huhtikuun loppua.

Koen, että kirjaa tehdään yhteistyössä kustannustoimittajan kanssa. Meillä on yhteinen päämäärä saada kokonaisuudesta mahdollisimman hyvä ja kaksi silmäparia tekee tuota työtä paremmin kuin yksi. Tekstille sokeutuu ja tekstin virheitä ei yksin pysty näkemään. On hyvä, kun rinnalla on toinen, joka kannustaa, korjaa ja opettaa.

Odotellessa mietin, millaisia ideoita saisin kanteen ja miltä kirjan ulkonäkö tulee näyttämään. En ole graafisesti mitenkään luova tai visionäärinen. Koetan siis sanoittaa omat visioni niin, että graafikko pystyy tekemään oman työnsä. 

Ja ettei aika käy pitkäksi, päivittelen näitä kahta blogia ja kirjoitan yhtä käsis-harjoitusta eteenpäin. Se on minun terapiatekstini sille ajalle, kun kirja on lopulta valmis ja putoan tyhjän päälle.