Aina kirjoittaminen ei ole tavoitteellista

 

Kappale kirjoitusharjoituksesta

Esikoinen on annettu hyvään hoitoon. Kustannustoimittaja käy käsikirjoitusta läpi, tekee muutosehdotuksia, korjauksia ja heittää ideoita, kuinka voimme yhdessä rakentaa raakileesta lopullisen kirjan. Yhden ihmisen työ muuttuu tiimityöksi, jossa mielipiteitä jaetaan ja jalostetaan.

On terapeuttista tunnustaa, että ei tekstin kanssa pääse tiettyä pistettä pidemmälle. Mutta onhan se myös kamalaa antaa oma "lapsensa" vieraisiin käsiin. Vähän pelottaa, että tekstille tulee täystyrmäys tai korjauksia on niin paljon, etten enää tunnista omaani. En uskalla edes avata käsistä tällä välin, kun odotan ensimmäistä kommenttikierrosta. Vanhat demonit ja orastava häpeä omasta tuotannosta nostaa välillä päätään ja sen joutuu häätämään kauemmas. Olen päättänyt luottaa omaan tekstiini ja siihen, että se on vähintään kelvollinen. 

Kädet menee väkisin näppäimistölle

En osaa olla kirjoittamatta, vaikka elämäni suurin ja haastavin projekti on kesken. Koetan luoda blogiin (tai oikeastaan blogeihin) jotain tekstejä ja pitää kirjoitusvirettä yllä. Blogien isoveli Ra(s)kas Keski-ikä saavutti kolmensadan postauksen merkkipaalun viime viikolla. Jos jokainen teksti on vähintään sen kaksi A4:sta, on blogiin vuodatettu vuosien saatossa kevyt eepos keski-ikäisen elämää. Sinne on jaettu ilot, surut, ihmetykset ja muut. 

Ja jotain fiktiivistäkin tarinaa tulee iskettyä. Kun pidin kirjoitustaukoa esikoisen muokkaamisesta, alkoi päässä herätä ideoita yhteen vanhaan kirjanalkuun työnimeltä "Pataässä". Siitä piti joskus tulla dekkari, mutta kirjoittaminen jäi kesken ajan tai tahdon puutteeseen. Nyt otin tekstin uudelleen työn alle ja päätin jatkaa siitä, mihin viimeksi jäin.

Yllättävän hyvin pääsin omille jäljilleni ja juoni palautui mieleen. Sen lisäksi muistin, että olin luonnostellut kirjan juonen yhteen muistivihkoon. Oli melkoinen työ jahdata kyseinen vihkonen kaikkien tavaroiden joukosta. Kirjoittamisen alusta oli kuitenkin kulunut melkein kolme vuotta.

Vihko löytyi lopulta (todiste ohessa) ja lueskelin aiempia muistiinpanojani. Siellä oli hahmokuvauksia ja juonenkulkuja luonnosteltuna. Hahmoille oli kirjoitettu taustatarinaa ja rakennettu pientä metatarinaa alle. Hyvää ja käyttökelpoista tavaraa, mutta näin nyt myös muutamat juonikohdat aivan eri tavalla. Tätä kirjaa olin tehnyt niin kuin aikuiset noita kirjoja kuulemma kirjoittaa. Eli suunnitellaan, luonnostellaan, kirjoitetaan ja mietitään juonta fiksusti ja hallitusti eteenpäin.

Tämähän siis eroaa siitä, miten esikoisen käsis on tehty. Esikoisen kirjoitin kesällä todellisessa flowssa. Juoni oli takaraivossa ja kulku oli selkeä alusta loppuun. Kirjoitin tarinaa enempiä suunnittelematta tai luonnostelematta eteenpäin. Se kaikki oli vain "tuolla jossain" odottamassa, että tarina tulee kirjoitetuksi. Kuuntelin pään sisällä kulkevaa ääninauhaa ja koetin jäljentää pään sisäistä lukijaääntä paperille. Niin ei todellakaan kirjoja tehdä.

Aina ei tarvitse olla päämäärää, joskus voi vaan kirjoittaa

Tästä Pataässän käsiksestä ei ole mitään painetta tehdä kokonaista kirjaa (vaikka se sanoiltaan alkaa sinne suuntaan painuakin). Tämä on minulle hauska kirjoitusharjoitus, jossa luodaan jotain dekkarihtavaa käsikirjoitusta. En ole asettanut työlle minkäänlaista tavoitetta tai lopputulosta. Kunhan asettelen sanoja peräkkäin ja luon sivuille hahmoja, joista itse pidän. 

Kirjoittaminen eri muodoissaan on minun harrastukseni. Se on samanlaista harrastamista kuin toisille tennis ja joillekin autot. Siihen sijoitetaan rahaa, aikaa ja omaa energiaa. Vastavuoroisesti harrastuksesta saan itselleni jotain. Tyydytän himoni luoda jotain näkyvää. Rakastan hahmojen maailmaa ja sitä, että saan luoda tyhjästä maailman, jossa hahmogalleria seikkailee. Olen tekstieni Jumala, joka voi asettaa kirjan tyypit tekemään tasan mitä haluan. Voin herättää jonkun henkiin ja kuolettaa toiseen. Luon vihaa ja rakkautta. Teen rikoksia, joista ei tuomita, vaan joita luetaan. 

Kirjoittaminen on parhaimmillaan vapaata tekemistä ja ajattelua. Ilman päämäärää se on rentoa näpyttelyä, jossa kuluu aika ja mieli vapautuu kaikista arkihuolista. Uppoudun tunneiksi omaan maailmaani, jonne muilla ei ole pääsyä. Rentoudun niin kuin harrastuksen parissa kuuluukin.