Jääkiekkoilijan huumekoukkaus - Marko Jantusen tarina "Läpi helvetin"

Viime vuoden ehkä kohutuin teos urheiluelämänkerroissa oli Marko Jantusen tarina "Läpi helvetin". Kirja ei ehkä herätä intohimoja jääkiekollisilla eväillä, vaan ihmisen tarinalla. Miten kertoo tarinan mies, joka sai kaiken ja menetti kaiken ja vähän yli? Miten rehellinen tarina voi syntyä jääkiekkoilijalta, joka vaipuu yleisön suosikista katuojaan ja käräjille saakka. Tämähän oli pakko lukea!

Minulle Jantunen oli ennen tätä kirjaa lähes tuntematon henkilö. Kyseessä on SM-liigan yksi kirkkaimpia tähtiä 90-luvun alussa ja Ruotsin Elitserienin todellinen stara 90-luvun puolivälissä. Jantunen kävi kolkuttelemassa myös taalaliigan portteja luomatta kuitenkaan uraa pohjois-Amerikassa. Taidollisesti menestymisen mahdollisuudet olivat olemassa, mutta suosionhimo ja kärsimättömyys toivat miehen takaisin Ruotsiin ja lopulta uudelleen SM-liigaan 2000-luvun alkuvuosina. Jo tuo riittäisi tarinaan monelle, mutta Jantuselle tuo oli vasta kirjan ensimmäinen puolikas.

Tarina muodostuukin mielenkiintoiseksi, kun Jantunen kertoo siitä, miten pikkuhiljaa alkoholi otti yhä isompaa roolia elämässä ja lopulta vei koko elämän raiteiltaan. Alkoholi vaihtui lopulta huumeisiin ja hotellihuoneet vaihtuivat samalla katuojaan ja kaukaloiden tähdestä tuli koditon narkkari ja varas. Päätepiste alamäelle tuli siinä vaiheessa, kun ohimolla oli pistooli, jonka omistaja vaatii ylisuuriksi kasvaneita velkoja maksuun. Tarina on huikea ja valitettavasti tosi!!

Kun luin kirjaa, niin hoin koko ajan mielessäni kirjoittajalle ohjeita "Ei noin!", "Älä tee sitä!", "Tyhmä, tyhmä, tyhmä!!"

Kirja ei ole tarina jääkiekkoilijasta, vaan kirja on tarina ihmisestä, joka joutuu lopulta selviämään. Kirja on yksi parhaista alkoholistien selviämistarinoista ja loistava opetus kaikille siitä, että menestys ja raha eivät tuo onnea, jos niitä ei osaa käsitellä. Jantusen tarina on paljas ja tarkka kuvaus siitä, kuinka se elämä vedetään totaalisesti viemäristä alas - sekä siitä, kuinka viemäristä myös pääsee ylös, jos haluaa. Kirjassa Jantunen myös erittelee hienosti sen, miksi hänelle kävi niin kuin kävi. Jantusen motiivi urheilulle oli se, että hän halusi huomiota ja olla "joku". Alkoholi tuli mukana vähän kuin paremman elämän sivutuotteena, mutta vei "vahingossa mennessään". Kirjan oppi onkin osin siinä, että tarinassa näkee, miten helposti elämässä suistuu pois raiteiltaan ja kuinka alkoholisteja tulee myös hyvien perheiden vesoista.

Kahdedin monesti ihmisiä, joilla on kaikkea. Tämä kirja näytti, että he joilla näyttää olevan kaikkea, on myös ongelmia vähän isommassa mittakaavassa kuin meillä muilla. Jantuselta vaatii isoja kiveksiä kertoa tarinansa, mutta kiitän lukijana siitä, että tarina on kerrottu. Rahaa tuli kiekon pelaamisella niin, että sitä olisi riittänyt normaaliin elämään varmasti helposti, mutta sitä myös toisesta taskusta valui ulos monen meikäläisen vuosipalkan verran.

Tämän kirjan paras anti voi olla niille junioreille, jotka janoavat menestystä ja jetset-elämää. Menestys ja high life voivat tuoda samasta ovesta mukanaan myös sen tason ongelmia, jotka vievät menestyksen hedelmät mennessään. Jos tämä kirja pelastaa yhdenkin junnu-urheilijan joutumasta samoille teille Jantusen kanssa, niin  kirja on tiennyt paikkansa. Toivoisinkin, että tämä otettaisiin junioriseuroissa pakolliseen lukemistoon varoittavana esimerkkinä.

Minulle Jantusesta ei kirjan jälkeen jäänyt kuva menestyneenä urheiljana, vaan ihmisenä, joka on selvinnyt. Enemmän kuin kiekkoilijaa, kunnoitan ihmistä, joka otti itseään niskasta, koska oli pakko.

Minna Eväsoja - "Melkein Geisha"

Minua on aina kiehtonut japanilainen kulttuuri. Maa on kaikinpuolinen minulle outo ja tuntuu, että kaikki mahdollinen tehdään juuri toisinpäin kuin meillä. Japanilaisessa kulttuurissa kiehtoo sen erilaisuus ja poikkeavuus suhteessa mihinkään muuhun. Tämä Minna Eväsojan teos tarttui silmiini kirjakaupan myydyimpien listalta ja sain sen käsiini kirjaston varauksen kautta.

Kirjoja tulisi kirjoittaa juuri näin - intohimosta asiaan tai kansanomaisesti sanottuna "rakkaudesta lajiin". 

Eväsoja muutti japaniin opiskelemaan teekulttuuria ja päätti alusta saakka elää maassa maan tavalla. Tekstin mukaan on iso ero olla Japanissa ulkomaalaisena, joka tutkii kulttuuria ulkopuolisena ja sillä, jos pyrkii elämään maassa japanilaisena ja osallisena kultuuriin. Maa on ilmeisen sisäänpäin lämpiävä ja kovin vastahakoinen ottamaan vastaan ketään siellä syntymätöntä. Eväsojallakin kesti aikaa ja mielenrauhaa oppia kaikki tavat ja oppia tulemaan toimeen paikallisten kanssa niin, ettei häneen suhtauduta turistina.

Kirjasta tekee mielenkiintoisen se, että Eväsoja kuvaa japanilaista kulttuuria suomalaisin silmin, mutta japanilaisista lähtökohdista. Eväsoja elää siis kuin japanilainen ja pyrkii siihen, ettei hän ole gaijin. Mutta tapoja ja arjen tekemisiä hän osaa verrata olemalla suomalainen tai ylipäänsä ei-japanilainen. Kirjoittajan tapa käsitellä asioita on neutraali. Hän ei ihannoi Japania, mutta ei myöskään pidä meidän mielestä hassuja asioita hassuina, vaan ainoastaan Japaniin kuuluvina. Eväsoja ei valitse tekstissä mitään puolta, vaan on onnistuneesti japanilaisen elämän tarkkailija osallistuen arkeen itse samalla.

Kirjassa on kuvattu normaalia arkea sekä myös japanilaisen kulttuurin erikoispiirteitä. Minusta viihdyttävintä oli lukea sitä, miten sama arki voikin näyttää erilaiselta, kun sitä katsoo nousevan auringon eikä laskevan itsetunnon maasta. Nostan hattua ihmiselle, joka lähtee Japaniin opiskelemaan ja tulemaan toimeen. Maan tapojen, kielen ja kulttuurin opettelu on länsimaiselle huomattavasti vaikeampaa kuin monen muun. Minulta tuo reissu jäisi varmasti tekemättä - tai ainakin tulisin maitojunalla pikaisesti kotomaahan.

Kirja opetti minulle sen, että niin vanhassa kulttuurissa kuin Japanissa on, ei vanhojen tapojen noudattamista katsota ylen ja käytöstapojen ja sääntöjen opettelu on ainoa tapa päästä sisälle japanilaiseen yhteiskuntaan. Kirja opetti myös kirjoittamisesta sen, että normaalia arkea kuvataan normaalina arkena vailla kirjallista kikkailua. Silloin kun asia on riittävän vahva, niin tuo kuvaus toimii ja on viihdyttävä. Eväsojan kirjaa en malttanut laskea käsistäni, vaan hotkaisin sen melkein yhdeltä istumalta.

Suosittelen kirjaa niille, joita japanilainen kulttuuri kiinnostaa. Sen lisäksi tämä kirja kiehtoo varmasti ahkeria matkaajia, jotka suunnittelevat vaikkapa reppuretkeä Japaniin.. Kirjassa on nimittäin hienoja vinkkejä sille, mitä Japanissa kannattaa nähdä ja miten Japanissa ylipäänsä pärjää. 

Roope Lipasti - Viimeiset polttarit

Tiedättekö ne kerrat kirjastossa, kun kuljet koko laitoksen läpi saamatta käsiisi yhtään lukemiseen pakottavaa teosta. Sitten juuri poislähdön kynnyksellä silmäsi iskevät todelliseen löytöön. Näin kävi minulle. Olin jo pois lähdössä, kun päätin vielä kerran kahlata uutuushyllyn läpi ja silmäni tarrasivat Roope Lipasti uutuuteen Viimeiset polttarit.

Olen saattanut joskus aiemminkin mainita, että olen melkoinen Lipasti-fani. Hänen suomalais-sarkastinen ja kaikennäkevä huumorinsa pistää minussa juuri oikeaan hermoon ja parhaimmillaan kirjat saavat aikaan suoranaista huutonaurua (jos luen omassa rauhassani) tai niitä pidäteltyjä tyrskäyksiä ja salahymyjä sisäänpäin (jos luen jossain julkisessa tilassa). Odotusarvo kirjalle oli siis keskivertoa suurempi.

"Viimeiset polttarit" kertoo kaveriporukan kokoontumisesta Tarmon polttareihin. Kyseessä on perinne, joka on kestänyt kymmenen vuotta, vaikka itse päähenkilö on ollut kuolleena jo viisi vuotta. Kaveriporukka koostuu kahdeksasta erilaisesta tyypistä, jotka ovat tunteneet toisensa lapsuudesta saakka ja kokoontuneet kerran vuodessa viettämään yhteistä viikonloppua.

Tarinan aikakehys on mielenkiintoinen. Kaikki mikä tapahtuu, pitää mahtua yhteen viikonloppuun. Tämä tekee kerronnasta tiivistä ja kirjassa tapahtuukin koko ajan. Kirjalla on selkeä aikajänne ja selkeä alku sekä loppu. Loppu on pienen alun jälkeen melko selvä, mutta välillä tapahtuvat asiat pysyvät hienosti piilossa ja paljastuvat vähän kerrallaan.

Henkilögalleria on minusta tällaiseen kirjaan liian suuri. Jokainen päähenkilö on täysin oman näköisensä ja jokaisesta Lipasti on maalannut omanlaisensa persoonan, jotka myös tekevät hienoa kontrastia toisiinsa nähden. Jokaisen erilaisuus on perusteltua. Minulle oli kuitenkin hieman vaikeaa pystyä muistamaan kuka kukin on ja mieleeni jäivät valokeilaan vain muutamat kaveriporukan jäsenet. Ehkä se onkin niin, että noista kunkin lukijan mieleen tarttuvat parhaiten ne, jotka osuvat joko itse tuntemiin tai omaksi koettuihin persoonatyyppeihin.

Minua kirjassa häiritsi päähenkilön nimeäminen Maijaksi, vaikka kyseessä oli mies. Tuolle toki löytyi selitys tarinan loppupuolella, mutta silti tuo seikka häiritsi. Ehkä kirjan alussa odottelin, että joukossa on yksi nainen ja loput miehiä, jolloin kirjaan olisi saatu ripaus mies-nainen-jännitettä, mutta varsinaista juonta tuo ei haitannut - ehkä vain tätä yksittäisen lukijan pedanttia mieltä.

Tapahtumapaikka on myös sellainen, että se pysyy läpi kirjan koossa. Kun viikonloppua vietetään mökillä, niin tuosta miljööstä on Lipasti tehnyt vähän jokaiselle tutun kuuloisen, jolloin lukijan energiaa ei suotta mene siihen, että joutuu kuvittelemaan tapahtumille ympäristöä. Mieli voi keskittyä suoraan tarinaan. Huomasin vasta kirjan puolessavälissä, että kirjan kansi on todella taidokkaasti tehty ja kuvaa tuota tapahtumapaikkaa. Kannen värit ovat hieman haaleat, mutta idea minusta toimii täydellisesti.

Kokonaisuuten kirja on hyvä, mutta ei Lipastin parhaimistoa. Henki on jotenkin vakavampi kuin itse oletin ja puuttumaan jäivät ne aiempien kirjojen tuottamat huutonaurukohtaukset sekä salahymyt kieron huumorin edessä. Juoni on selkeä ja kirja juoksee todella lujaa alusta loppuun, joten se sopii parhaiten viikonlopun välipalaksi. Lipastin kieli on sujuvaa ja tekstissä maalaillaan asioita upeasti ("Kaste levitti jo harsojaan ja pesi hämähäkkien verkot ja päivän tahrat"), jopa niin, että kirjailija kuulostaa asteen verran filosofiselta. Vai miltä kuulostaa "...asiat menivät niin kuin ne menivät, etukäteen niistä ei yleensä tiennyt ja jälkikäteen niitä ei voinut muuttaa. Siinä lyhykäisyydessä on elämän hankaluus".

Ota rosvo kiinni - Antto Terras, Stockmann Yard

Sarjassamme kirjaston sattumalöytöjä tarttuipa käteeni vuonna 2015 julkaistu Antto Terraksen kirja "Stockmann Yard". Kirja kertoo hauskoja tarinoita Stockmannin turvallisuuspalvelun arjesta. Tarinoissa seikkailevat myymälärosvot sekä heitä jallittavat myymäläetsivät. Jokainen tarina on tosi!

Kirjalija on itse toiminut Stockannin turvallisuuspalvelussa myymäläetsivänä 18 vuotta ja tuohon aikaan mahtuu lukematon määrä tarinoita. Stockmann on kirjoittajan mukaan ainoa tavaratalo Suomessa, jolla on edelleen oma turvallisuuspalvelu. Se tarkoittaa samalla, että Stockan agentit toimivat usein omalla maalla omalla tavallaan.

Kirja koostuu noin sivun mittaisista tarinoista, joissa kaikissa on sama kaava. Rosvo koettaa varastaa ja etsivä koettaa ottaa hänet kiinni. Yleensä tarinoissa on myös sama lopputulos - etsivä löytää. Tarinoiden sivuhenkilöinä toimivat Stockmannin kaikille tutut stereotypiat - korostettuna minkkiturkein koristellut suomenruotsalaiset mummot sekä muut bättre folk-perheiden vesat. Välillä kirjoittaja käyttää tavaratalon asiakkaista ja henkilökunnasta sellaista kieltä, että on suoranainen ihme, jos hän pääsee enää kaupan ovista sisään. Arvostelusta saavat osansa tasaisesti myös tavaratalon johtajat ja heidän tekemät välillä kovin kummalliset ratkaisut.

Parasta kirjassa onkin kirjailjan käyttämä ronski, hieman äijämäinen, kieli sekä sarkastinen asenne. Kirja on erittäin viihdyttävää luettavaa ja se vie mukanaan helposti.Asetelma läpi kirjan on selkeä - rosvo on rosvo ja poliisi on poliisi toisen tehtävä on saada toinen kiinni. Hyvää ja rehellistä rosvoa arvostetaan, mutta rankaisematta ei kukaan jää. Rikollisuuden kuvauksen keskellä on löydettävissä myös hyvää historiaa koko tavaratalon menneisyydestä. Suomessa Stockmann on edelleen hieman eri asemassa kuin muut tavaratalot. Siitä ei perus-Anttilaa saa tekemälläkään.

Kirja paljastaa Stockmannin salatun elämän. Itse en enää koskaan kävele Stockan käytäviä samalla lailla kuin ennen, sillä tiedän, että jokaista nurkkaa vahditaan ja kuka tahansa asiakas voi joutua tarkkailun alle. Terraksen mukaan kamerat tosiaan yltävät jokaiseen nurkkaan ja kaikkia paikkoja pystytään tarkkailemaan valvomosta käsin, minkä lisäksi käytäviä kiertää myös käveleviä vartijoita. Onkin suoranainen ihme. että tuollaisen valvonnan läpi pääsee vielä varkaita karkuun.

Teknisesti kirja on myös mielenkiintoinen, sillä kirjailija paljastaa useita varkaiden käyttämiä kikkoja ja konsteja, joilla tavaraa on koetettu viedä talosta ulos. Tosin tasapuolisuuden nimissä Terras kertoo myös vartijoiden kikkoja sekä niitä seikkoja, jotka kiinnittävät vartijan tai kameramiehen huomion. Ja hommassa onkin monesti kyse kilpajuoksusta varkaiden kekseliäisyyden ja vartijoiden oppimisen välillä. Onneksi tässäkin vielä useimiten hyvä voittaa.

Kaiken kaikkiaan Terraksen kirja on erittäin hauskaa lukemista. Se antaa Stockmannin tavaratalosta aivan uudenlaisen kuvan ja kertoo paljon siitä, millaista tavaratalon elämä on, kun sitä tarkkailee valvontakameran kautta tai etsivän silmin. Suosittelen erityisesti junalukemiseksi tai kesämökin laiturille!

Karvapalloa jahtaava kaljupää

Millainen on elämänkerta, jonka kirjoittaja avaa pääkoppansa ja suurin osa kirjasta kertoo tunteista ja ajatuksista? Millainen on urheilijaelämänkerta, jossa urheilu on statisti verrattuna siihen kamppailuun, jota päähenkilö käy päänsä sisällä. Se on kirja nimeltä "Andre Agassi". Jo kirjan alku vie mennessään - pitkä alkukohtaus kertoo valmistautumisesta viimeiseen peliin, jonka jälkeen Agassin ura olisi ohi. Mahtava kuvaus niistä tunteista, joita ammattiurheilija voi kokea mennessään kentälle.




Kirjan päätyminen luettavaksi oli jo kumma tarina. Kuulin, kun suurin radioidolini Jaajo puhui tästä Aamulypsyssä ja tarina jäi mieleen. Sitten hieman myöhemmin huomasin kirjan alepokkari-laarissa, jossa myytiin pokkareita kolme kympillä. Tämä oli "se kolmas" eli ns. täytekirja.




En ole tennisihminen, enkä mikään Agassi-fani. Ennen kirjaa tiesin koko hepusta ainoastaan sen, että hän seurusteli Brooke Shieldsin kanssa ja hänen huhuttiin joutuneen Barbra Streisandin puumaamaksi.


Agassin kirja kertoo kaunistelematta kamppailusta, jota pelaaja kävi kentillä, mutta vielä enemmän itseään vastaan. Agassi kertoo läpi kirjan, kuinka oikeasti vihasi tennistä, mutta nousi maailmanlistan ykköseksi. Kirja onkin hyvää lukemista niille junioriurheilijoiden isille, jotka ovat päättäneet toteuttaa omia unelmiaan lastensa kautta.


Kirja ei sorru urheiluelämänkertojen perusongelmaan eli siihen, että mekaanisesti luetellaan tekijän saavutuksia ja rakennetaan päähahmon ympärille pelkkää menestystarinaa ja gloriaa. Tässä kirjassa epäonnistutaan ja käydään pohjalla. Menestystä ei tunnu tulevan ja kun tuleekin, niin se ei tunnu siltä, miltä pitäisi. Oikeastaan kirjassa perinteistä on ainoastaan loppu, jossa rakkaus voittaa kaiken.


Hehkutan, koska kirja sen ansaitsee. Tämä on tähän mennessä lukemistani urheiluelämänkerroista ehdottomasti paras. Sen vuoksi, että se kertoo enemmän ihmisestä kuin urheilusta. Ja tämän kirjan ihminen sai minut kiinnostumaan urheilusta nimeltä tennis aivan uudella tavalla.

Kaksi kirjaa keskitysleiristä

Sattumalta käsiini osui kirjastossa peräkkäin kaksi kirjaa, jotka käsittelevät Auschwitzin keskitysleiriä. Vaikka luen paljon toista maailmansotaa koskevia teoksia, niin kosketuspinta keskitysleirien selviytymistarinoihin on aika ohkainen.


 Ei sillä, etteikö aihe kiinnostaisi, mutta olen löytänyt sotaan mielenkiintoisempia näkökulmia. Nämä pari kirjaa kyllä avasivat silmiä uudella tavalla.




Thomas Harding - Hanns ja Rudolf (Atena-Kustannus)




Ensiksi luin Thomas Hardingin kirjan Hanns ja Rudolf, joka kertoo tarinan siitä, kuinka toisen maailmansodan jälkeen alettiin metsästää sotarikollisiksi luokiteltuja natsijohtajia. Ennen toisen maailmansodan lopussa löydettyjä keskitysleirejä, ei sotarikollisia juuri etsitty tai haettu, mutta keskitysleirien kauheuksien paljastuminen pakotti liittoutuneet myös etsimään joukkotuhon syylliset.




Hanns ja Rudolf kertoo Auschwitzin komendantti Rudolf Hössin etsimisestä ja löytämisestä. Kirja on kirjoitettu kahdesta eri näkökulmasta, metsästäjän ja saaliin. Tarina alkaa molempien osapuolten lapsuudesta ja kertoo siis tarinan siitä, miten ensimmäisen maailmansodan sankarista Hössistä tuli lopulta Auschwitzin kuolemantehtaan komentaja ja toisaalta, kuinka Berliiniläinen juutalaispoika päätyi Britannian armeijaan ja metsästämään sotarikollisia.




Höss on mielenkiintoinen hahmo. Keskitysleirien todellisuus on pitkälti Hössin paljastama, sillä juuri Rudolf Höss toimi Nürnbergin oikeudenkäynnissä todistajana, joka kertoi julki tarinan keskitysleirien toiminnasta ja päämäärästä.




Tarina Hössistä on uskomaton senkin vuoksi, että on mahdotonta käsittää, kuinka joku voi pitää oikeutettuna ja normaalina sitä, että hänen tehtäväkseen annetaan perustaa kuolemantehdas, jonka päämääränä on tuhota yksi kansanryhmä kokonaan. Tai miten yksilö voi uskoa johonkin ideologiaan niin sokeasti, että oikeuttaa itselleen hyväksytyksi ihmisten kaasutuksen ja krematoinnin.


Kirjassa Höss kertoo, kuinka häntä harmitti se, että liiallinen työmäärä vei hänet pois perheen luota. Itse asiassa minulle jäi hämäräksi se, katuiko Höss koskaan tekojaan ennen kuin hänet hirtettiin samaisen Auschwitzin pihalle, jossa hän muutamaa vuotta aiemmin oli tuhonnut massoittain ihmisiä.


Kirjan opetus on, että ihminen on ideologialle sokea. Natsismi ei ole maailmanhistorian ainoa joukkotuhoon johtanut aate, vaan vastaavia esimerkkejä löytyy myös lähempää nykyaikaa. Toinen opetus on myös se, että paha saa aina palkkansa. Luettuani keskitysleirien tarinan, en yhtään pahoittele sitä, että vielä nykyisin natsirikollisia metsästetään, vaikka syyllisten ikä hipoo sataa.




Shlomo Venezia - Sonderkommando (Like-Kustannus)




Toinen lukemistani kirjoista on tarina leirin sisältä. Sonderkommando kertoo Shlomo Venezian oman tarinan. Kirja on kirjoitettu haastattelumuotoon ja tarinaa avataan kysymysten kautta.




Sonderkommandot olivat keskitysleirien vangeista valittuja juutalaisia, joiden tehtävänä oli hoitaa tuhottavien vankien saattaminen kaasukammioon ja kaasutettujen ruumiiden kerääminen, polttaminen ja tuhkien sirottelu. Tänä päivänä ei voi edes kuvitella, että tuollaisesta kokemuksesta voi selvitä järjissään.




Suurin osa sonderkommandoista tapettiin leirissä, sillä natseilla oli luonnollinen tarve hävittää todisteet kiistatta sairaasta tavoitteesta tuhota koko juutalaisten ihmisryhmä. On suoranainen ihme, että Venezia pelastui.


 Minulle nousi kylmät väreet siinä kohden, kun Venezia kertoo, että pahimmillaan keskitysleirissä tuhottiin vuorokaudessa yli 1500 ihmistä juna-aseman ja tuhkauksen välissä. Määrä on käsittämättömän suuri.


Shlomo Venezia kertoo myös selviytymisen tuskasta - siitä, että hän kokee häpeää ja huonoa omaatuntoa, että selvisi. Uskomatonta, että leirin vanki siis katuu. On syytä tässäkin sanoa ääneen, että vaikka sonderkommandot osallistuivat leirin tuhoamiskoneiston ylläpitoon, he olivat leirin toimintaan täysin viattomia. Mikäli valittu vanki ei olisi suostunut sonderkommandoksi, niin seurauksena olisi ollut oma vuoro kaasukammiossa eli vaihtoehtoa ei käytännössä ollut.


Kirjan pahin anti on se, mitä ei ääneen sanota. Se, kuinka pahatkin asiat normalisoituvat, kun on pakko. Kuinka ihminen voi turtua siihen, että saattelee perheitä kaasukammioon tapettavaksi ja koettaa rauhoitella kohtaloaan odottavia uhreja. Tai kuinka joku voi polttaa ihmisiä uunissa vuorokauden ympäri jatkuvalla syötöllä. Kirjassa leirin arki kuvataan koruttoman tarkasti ja yksityiskohtaisesti.


Sonderkommando kuuluisi kaikkien yläkouluikäisten pakollisesti luettaviin kirjoihin. Se opettaa meitä menneisyydestä ja muistuttaa, mihin pahuuteen ihminen pahimmillaan kykenee. Tarinana Sonderkommando on ainutlaatuinen. Toivottavasti tuollaisia tarinoita ei enää koskaan tarvitse kirjoittaakaan.

Kerran elettyä - Pauli Hanhiniemi

Minulle tämän syksyn odotetuin uutuus oli ehdottomasti Pauli Hanhiniemen kirjoittama "Kerran elettyä". Tällä kertaa en itse mennyt kirjakauppaan, vaan synttäripukki oli kopannut kirjan kainaloon sopivasti näin marraskuussa. Kirjan lisäksi kauppoihin tuli hieman aikaisemmin jo Hanhiniemen uusi soololevy. Molemmat olisivat joka tapauksessa päätyneet kirjahyllyyn.

Olen ollut lauluntekijä, laulaja, Hanhiniemen vankkumaton ja täysin subjektiivinen ihailija jo jostain Kolmannen naisen ajoilta alkaen ja seurannut miehen tekemisiä läpi Perunateatterin ja Hehkumon kautta uuteen Kolmanteen naiseen. Erotan melko hyvin Hanhiniemen kynän jäljen hänen muillekin tekemissä biiseissä (Kakskytä senttiä, Särkyvää). Tykkään miehen tavasta sanoittaa ja maalata sanoilla kuvia, jotka kertovat lyhyesti, mutta ytimekkäästi elämästä hieman sarkastisella twistillä.

Kirja kuin koru

Kirja on Docendon kustantama ja formaatiltaan hieman perusromaania suurempi joka suuntaan. Ensimmäisenä kirjassa kiinnittää huomion siihen, että sen ulkoasuun ja layoutiin on panostettu huolella. Selasin kirjaa pitkän aikaa lukematta, sillä kirjan kuvat, paperi, fontti sekä koko asettelu oli erittäin kaunista. Kirja olikin kädessä kuin koru. Moni ei kiinnitä kirjan ulkoasuun huomiota, mutta koko ulkoasulla on suuri merkitys lopputulokseen.

Voisi ajatella, että tätä Hanhiniemen kirjaa ostetaan verrattain paljon lahjaksi ja sellaiseksi kirjaksi, joka hankitaan omaan kirjahyllyyn. Tällöin hienompi ulkoasu varmaan palvelee tuota tarkoitusta. Ja loppuvuodessa on myös kaksi isompaa kirjasesonkia - isänpäivä ja joulu - joissa tarjonnan määrä kasvaa. Tuolloin on merkitystä sillä, että valikoimasta erottuu joku kirja puhtaasti ulkonäöllisistä syistä.

Mies ja ääni

Kirja on Pauli Hanhiniemen itsensä kirjoittama ja miehen ääni kuuluu joka sivulla. Tarina on kirjoitettu minä-muotoon ja kirja sisältää Hanhiniemen tarinoita vuosien varrelta. Kirja ei siis etene tylsästi luetteloiden saavutuksia, vaan se on kuin trubaduurin tarinan pitääkin - tarina sieltä ja toinen täältä. Kirjoittaja on nostanut itselleen tärkeitä tapahtumia ja monet niistä ovat sellaisia, jotka eivät ole suurinta valtavirtaa, vaan enemmän tekijälle henkilökohtaisia. Kirja on tekstiltään - niin kuin olettaa saattaa - erittäin sujuvaa ja eteenpäin kulkevaa. Olisi erikoista, jos sanoittamisen ammattilainen takeltelisi tässä kohden. Kokonaisuus on miellyttävää luettavaa. Lopussa jopa tuntui, että menipä nopsaan - "olix tää tässä".

Erikoinen yksityiskohta kirjassa on se, että kirjoitusjaksojen välissä on kirjoitettuna Pauli Hanhiniemen tekemiä sanoituksia. Sanoitukset etenevät samaan tahtiin kirjan tarinan kanssa. Sellaiselle kuin minä, joka on kuunnellut nuo sanat aika monta kertaa levyiltä, lyriikoiden anti on aika ohutta, mutta tarinaa ne tukevat luonnollisena osana - tai tarkemmin sanottuna ovat osa miehen tarinaa.

Tarinat

Hanhiniemen tarina on mielenkiintoista luettavaa, mutta kokonaisuus on hieman liian repaleinen. Minulle kirjan seuraaminen oli helppoa, koska tunsin paljon pohjaa ennestään. Sellaiselle, joka ei bändejä tai Hanhiniemeä tunne, voi tarinan seuraaminen olla vaikeampaa.

Itse odotin myös taustoja biisien takaa. Miksi ja miten tehtiin Suomen ehkä hienoin rock-biisi "Tästä asti aikaa" tai mikä johti Kolmannen naisen hajoamiseen ensimmäisellä kerralla? Minua kiinnostaa tarinat noiden hienojen sanoitusten kääntöpuoli, koska se syventää biisien kuuntelua. Ja Hanhiniemen sanoitukset kuulostavat monesti sellaisilta, että niiden takana on itse elettyä elämää, joten totta kai tarinaa jää kaipaamaan. Hyvänä esimerkkinä vaikka uuden levyn biisi "Suru teki lähtöään" - kuka voisi luulla, että tuo tarina tulee mielikuvituksesta eikä eletystä elämästä?

Kirja maalaa kirjailijasta nöyrän ja työteliään sanoittajan kuvan, joka ei koskaan ole hakenut kohujulkisuutta, vaan on halunnut olla esillä ainoastaan biisiensä kautta ja tietenkin esiintymislavalla. Kirjassakaan ei ole kirjoitettu paljastusjuttuja tai kerrottu muista kuin bändien jäsenistä. Linja on puhdas ja tukee tuota Hanhiniemen asennetta julkisuutta kohtaan.

Ja jälleen kerran pääsee kuulemaan sen faktan, että menestyneenkin rock-muusikon elämä on pääosin paljon muuta kuin glamouria ja kimalletta. Se on raakaa työtä, jossa lahjakkuuskin kantaa vain tiettyyn pisteeseen ja loput on tehtävä raa'alla työllä.


Todennäköisesti tulen palaamaan tämän kirjan pariin uudestaan eli kirjahyllystä tämä saa paikan eturivistä. Suosittelen toki niillekin, jotka eivät Hanhiniemen tuotantoa ennestään tunne, saatatte kokea yhtäkkiä vetoa kolmanteen naiseen.

Humppa-Heikin tarina "Hyvää iltaa ihmiset" - Heikki Hietamies

Heikki Hietamies on meille 70-luvulla syntyneille ensimmäisiä kotimaisia tv-julkkiksia. Meidän silmissä hän veti lauantaisin Lauantaitanssit ohjelmaa, jota esitettiin pahimoilleen samaan aikaan kuin Disneys lyhyitä animaatioita toisella kanavalla. Riitelin itsekin äitini kanssa talon ainoan tv:n katseluvuorosta lauantaisin. Toinen muistikuva liittyy siihen, kuinka Apu-lehdessä Hietamies oli mukana lukijamatkojen mainoksissa aina 80-luvulle saakka.

Heikki Hietamies on kuitenkin paljon enemmän kuin pelkkä humppaohjelman juontaja. Hän on tuottelias kirjailija, media-alan konkari, jolla on kokemusta lehdistä, tv:stä ja radiosta, siis oman aikansa todellinen multimediatalentti. Ja Hietamies ui mediaan juuri silloin, kun televisio teki nousuaan viihdeohjelmilla. Samoin Hietamies oli mukana Katsossa ja Apu-lehdessä silloin, kun nuo lehdet olivat kuuminta hottia. Maailma ennen seiskaa oli hieman erilainen - kesympi.

Hietamiehen tarina "Hyvää iltaa ihmiset" on Hietamiehen kertoma tarina itsestään. Minulle tuon kirjan suurin arvo oli siinä, että kirjoittaja kuvaa todella hienosti vanhaa Lappeenrantaa, joka siis on nykyinen asuinpaikkani. Tarinoissa vilisevät kuvaukset siitä, millainen kaupunki oli ennen ja millaista elämä Lappeenrannassa oli. Kävin juuri eilen ajelemassa Pallossa ja koetin sovittaa kuvauksia nykyisiin kortteleihin - epäonnistuin.

Toinen kirjan kiistatta korvaamaton anti on se, kuinka Hietamies kuvaa median kehitystä. Televisioon oli suhteellisen helppoa päästä ja siellä oli mahdollista pärjätä vähemmälläkin kokemuksella, kun tunsi oikeita ihmisiä ja sopi persoonana joukkoon. Radio ja televisio vaikuttavat nykymaailmaan suhteutettuna aika inhimillisiltä paikoilta työskennellä ja luoda. Tarjonnassa pärjäsi vähemmälläkin rahalla, jos vaan idea oli hyvä ja siihen sai mukaan kanavien päättäjät eli ohjelmajohtajat.

Hietamiehen koko perhe on jossain vaiheessa ollut melkoinen julkkisperhe. Kun mies on televisiosta tuttu ja vaimo nousee kirjailijana nopeasti eliittiin, niin valokeila suunnataan nopeasti tuon perheen sisälle. Hietamiehet olisivat ansainneet kirjan jo pelkällä julkkis-statuksella, mutta tämä kirja on onneksi kirjoitettu tekojen kautta. Massiivinen tuotanto, jonka Heikki Hietamies on tehnyt tv:ssä ja sen ulkopuolella oikeuttaa kyllä yhden kirjan tekemiseen.

Ongelmallista kirjassa on se, että kirjoittaja on itse päähenkilö. Minua häiritsi välillä paljonkin Hietamiehen tapa kuvata itseään "eräänä Hietamiehenä". Samoin katsantokanta omiin suorituksiin on välillä hieman ylikorostunut. Mutta nämä ovat pieniä nyansseja, koska kirja oli minulle kokonaisuutena odotuksia suurempi kokemus.

Tämän kirjan jälkeen entinen humppa-Heikki näyttää aivan erilaiselta. Hänestä kuvastuu kunnon self-made-man, joka on onnistunut lyömään itsensä läpi useammalla eri median kentällä. Se tarkoittaa, että kyseessä on pakko olla lahjakkuuden ja ahkeruuden suotuisa yhdistelmä. Tarinaa on hauskaa lukea, sillä se juoksee  koko ajan eteenpäin ja kirjassa ei tylsiä luppohetkiä tai luettelomaisia suoritusten sarjoja ole. Kirjoittajan kyllä huomaa ammattilaiseksi.

Suosittelen lukemaan -voi tuoda monelle muullekin yllätyksen.

Pohjois-Korea trilogia

Pahoittelut, että en ole pitkään aikaan kirjoittanut tätä blogia. Kyse ei suinkaan ole siitä, ettenkö olisi lukenut kirjoja, vaan siitä, etten ole ehtinyt kirjoittaa niistä. Lukemisen alla on koko ajan pari kirjaa ja tuolla muistikirjassakin odottaa muutaman kirjan arvioinnit kirjoitustaan. Tässä kuitenkin yhden luku-urakan tulos.

Jäin koukkuun Pohjois-Koreaan - maahan, joka on kuin liian pitkälle viety ihmiskoe tai loputon painajainen. Diktatuuri Kiinan kyljessä, jolla on täysin omat säännöt ja elämä. Luin tuosta maasta kolme eri kirjaa ja kolme erilaista tarinaa. Nuo tarinat kannattaa lukea tässä samassa järjestyksessä, jossa itse ne luin, sillä siten saa parhaiten esiin sen kontrastin, jonka tuo maa pitää sisällään. Pohjois-Korea on kovin erilainen saalisketjun eri päissä oleville. Mutta helppo tai yksiselitteinen se ei ole kenellekään.

Pohjois-Koreasta on viime vuosina tehty hyviä teoksia, jotka kaikki sisältävät tarinan paosta diktatuurin kynsistä. Useat kirjat ovat nimenomaan tarinoita ihmisistä, jotka ovat mielipiteidensä tai ilmiannon vuoksi suljettu vankileiriin ja päässeet sieltä pakenemaan yleensä Kiinan kautta Etelä-Koreaan tai Yhdysvaltoihin. Luettuani kaksi pakotarinaa ymmärrän, miksi heille tulee tarve huutaa maailmalle, millaista elämä suljetussa diktatuurissa voi olla.

Leiri 14 

Leiri 14 kertoo tarinan Shin Dong-hyukista, joka syntyy ja kasvaa vankileirillä ja oppii leirin tavoille pienestä pitäen. Tämä tarina on näistä kolmesta ehdottomasti raain ja julmin, sillä se kuvataan pienen lapsen silmin. Leirin arki perustuu ilmiantoihin, kidutukseen, teloituksiin ja ehdottomaan kuriin. Leirille suljetut kansalaiset ovat menettäneet ihmisoikeutensa ja heitä kohdellaan kuin arvotonta karjaa. Shin Dong-hyuk näkee perheenjäsentensä teloituksen ja häntä kidutetaan pakomatkan suunnittelun vuoksi.

Lopulta kuitenkin Shin Dong-hyuk alkaa suunnitella pakoa ja lopulta päätyykin Yhdysvaltoihin. Kirjaa sanotaan ensimmäiseksi leiriltä vapauteen paenneen kirjoittamaksi tarinaksi ja julkisuudessa on jo ehditty epäillä tarinan todenmukaisuutta ja tarkkuutta. Valitettavasti noin julmaa tarinaa ei voi keksiä, vaan sen täytyy olla totta - ainakin suurelta osin.

Yhdysvalloissa Shin Dong-hyuk kokee suuria vaikeuksia sopeutua vapauteen ja vapaaseen yhteiskuntaan ja hän kertookin kirjassa avoimesti, ettei hänelle vapaana eläminen ollut niin helppo ja yksinkertainen juttu kuin, mistä hän haaveili.

Pjongjangin akvaariot

Myös trilogian toinen kirja on pakotarina vankileiriltä. Tarinan juuret vain ovat toisenlaiset. Pjongjangin akvaarioiden pääosassa on Kang Chol-hwan ja hänen perheensä. Perhe kotoisin Pohjois-Koreasta, mutta lähtevät sieltä Japaniin saaden aikaan menestyvän bisneksen, jonka perheen isoisä lopulta myy, koska haluaa palata paremman elämän toivossa takaisin Pohjois-Koreaan. Hommat menevät kuitenkin pieleen ja koko perhe käydään hakemassa kotoaan ja sijoitetaan vankileirille. Tarinassa on koomista se, että kun perhe käydään hakemassa kotoaan leirille, he saavat ottaa mukaansa myös kaikki tavarat, jotka kyytiin mahtuvat - ikään kuin leirillä niille olisi käyttöä.

Kang Chol-hwanilla on edessään samanlainen sopeutuminen kuin Shin Dong-hyukilla, mutta elämä on paljon vaikeampaa, koska Kang on tottunut jo parempaan elämään. Pikkuhiljaa hän kuitenkin adaptoituu kovaan kuriin, ilmiantojen maailmaan sekä väkivallan, kidutuksen ja teloitusten värittämään arkeen. Ruokaa etsitään, varastetaan ja lopulta syödään jopa hyvällä ruokahalulla rottia. Kun nälkä on riittävä, ei ravinnon laadulla enää ole väliä.

Tämäkin kirja päätyy siihen, että Kang pääsee pakenemaan Kiinan kautta Etelä-Koreaan. Pakomatkasta on tehty hyvä ja tarkka kuvaus ja matkan vaiheet ovatkin ehkä kirjan viihdyttävintä antia.

Nämä molemmat pakotarinat opettavat julmalla tavalla sen, että ihminen sopeutuu pakotettuna mihin vain. Vaikka arki olisi mitä, niin sen sääntöihin taipuu lopulta jokainen. Ja diktatuurin alimmalla tasolla olevat joutuvat pelaamaan tosielämän nälkäpeliä joka päivä. Kuvaukset ovat hämmästyttävän samanlaisia kuin ne, joita kirjoitettiin toisen maailman sodan keskitysleireiltä.

Diktaattorin keittiömestari

Sarjan kolmas kirja räjäyttää tajunnan noiden kahden jälkeen. Kyseessä on japanilaisen Kenji Fujimoton tarina siitä, kuinka japanilaisesta sushikokista tuli Pohjois-Korean diktaattorin lempikokki ja läheinen luottomies.

Fujimoto lähtee vapaasta tahdostaan ja suurten rahojen toivossa pitämään sushipaikkaa Japanista Pohjois-Koreaan ja alkaa äkkiä menestyä. Hyvän kokin maine kiirii myös Kim Jong-ilin korviin ja pian Fujimoto pääsee tekemään ruokaa valtaeliitille ja itse diktaattorille. Päästyään sisäpiiriin Fujimoto näkee eliitin loiston ja kuvaa sitä hienosti. Elämä eliitissä on kovin toisenlaista kuin vankileirillä. Mikään ei tunnu olevan mahdotonta itse diktaattorille ja valtaeliitin elämä sisältää luksusta käsittämättömän määrän. Käytännössä omia teitä ajetaan mersuilla ja BMW:llä ja jatkuvat juhlat pitävät sisällään yletöntä syömistä ja juomista. Näistä ei kansan alempi kasti tiedä mitään.

Fujimoto myös rakastuu ja lopulta luopuu Japanin passistaan. Eliitin kokkina hän kuitenkin pääsee liikkumaan vapaasti ja matkustelee Japanin lisäksi myös Euroopassa. Muutamat virheet johtavat jopa Fujimoton hyljeksintään ja lopulta Fujimoto päättää paeta takaisin Japaniin.

Kirja on kirjoitettu nykyisen diktaattorin Kim Jong-unin isän valtakaudella ja kirjassa nykyinen hallitsija onkin kuvattu nuorena prinssinä. Jo tuolloin Fujimoto arvasi, että Kim Jong-unista tulee hallitsija isänsä jälkeen.

Luettuani nuo kaikki kolme kirjaa, pääni oli aivan pyörällä. Kuinka voi edelleen olla olemassa maa, joka pelaa ihmistensä sieluilla aivan eri säännöillä kuin kukaan muu. Miten maa, joka sulkee kansalaisiaan leireille, voi säilyä olemassa ja selvitä? Kaikki kolme kuvausta veivät mielikuvaa maasta eri suuntiin ja kokonaiskuva Pohjois-Koreasta on kovin kummallinen.

Pohjois-Koreaan jää kuitenkin koukkuun. Tuota ihmettelyä on pakko jatkaa ja lukea lisää tarinoita. Samoin aloin kiinnostua myös siitä, miten maasta kirjoitetaan uutisissa ja mitä koko Pohjois-Koreasta uutisoidaan tänä päivänä. Viime aikojen uutiset ovatkin koskeneet teloitettuja tai kadonneita valtaeliitin jäseniä tai uhoa ohjuskokeista. 

Kaikki kolme kirjaa olivat lukemisen arvoisia ja jokaisen tarina on ehdottomasti ansainnut tulla kirjoitetuksi - ja luetuksi.  

Koljonvirralta kaljatölkkiin - Sandels

Himoitsin jo keväällä kirjakaupan hyllyillä loistanutta Robert Brantbergin kirjoittamaa eversti Johan August Sandelsin elämänkertaa. Voin hyvin tunnustaa, että kirjan kansikuva kiinnitti ensimmäisenä huomioni. Kannessahan majailee Olvin Sandels-tölkistä tuttu piirros. Sandels on kuitenkin paljon suurempi kuin etiketin hahmo tai edes Vänrikki Stoolin tarinoiden sankari. Eversti Johan August Sandels on oiva sotapäällikkö, jonka kautta on helppo kertoa koko Ruotsi-Suomen historiaa Kustaa III:n maasotien sekä Suomen sodan ajalta 1800-luvun alussa.

Kirja on kirjoitettu enemmän sodan tai ajan- kuin henkilön kuvaksi. Sandells sitoo Suomen sodan historiaa ja hänen kauttaa tuota historiaa on luontevaa kertoa. Sotaa saadaan eräällä tavalla henkilöityä ja tapahtumat tuntuvat inhimillisemmiltä. Näkökulma tuo meille vieraampaan historiajaksoon terävyyttä ja mielenkiintoa.

Itse kiinnostuin Suomi-Ruotsin ja ennen kaikkea Ruotsin suurvalta-ajan historiasta Mirkka Lappalaisen Pohjolan leijonan kautta ja olen sen jälkeen lukenut kyseisen ajan teoksia ja Ruotsin historiaa enemmänkin. Ennen Sandelsin elämänkertaa hankin jo omaan kirjahyllyyni Kustaa III:n maasodat -teoksen, jossa kuvattiin muun muassa taisteluja Savitaipaleella ja Ristiinassa. Sandels kirja antoi noille taisteluille uutta näkökulmaa.

Kirja sinällään on kronologinen kertomus Sandelsin elämästä. Sandels kulkee Tukholmasta Suomeen ja lopulta päätyy hallitsemaan Ruotsin valtaamaa Norjaa. Ura on pitkä ja nousujohteinen koko ajan ja Sandels pysyy jopa poliittisesti puhtoisena huolimatta siitä, että joutuu osaksi Anjalan liiton vehkeilyä.

Hienona kuriositeettina on kirjan aloittaminen kuvauksella Koljonvirran taistelusta. Taistelu oli melko merkityksetön ja sodan lopputuloksen kannalta mitätön taistelu, mutta Runegerg nosti sekä taistelun että Sandelsin kunniaan kertomuksellaan Vänrikki Stoolin tarinoissa. Sandelsin legendaa on minusta onnistuneesti osattu myös hyödyntää Olvin markkinoinnissa.

Merkittävä sotastrategi ja henkilöstöjohtaja

Kirjan perusteella Sandels oli kyllä maineensa ansainnut. Hän osasi valita taistelut, jotka taisteli ja onnistui johtamaan joukkojaan niin, että mahdollisuudet voittoon olivat olemassa, vaikka miehinen alivoima vaivasikin. Sandelsia voidaan myös pitää eräänlaisena sissisodan edelläkävijänä. Kirjassa on kuvaus siitä, kuinka suomalaiset sotajoukot tekivät venäläisille hallaa, hyökkäämällä huoltokuormaston kimppuun, minkä seurauksena Kuopioon linnoittautuneet venäläiset jäivät ilman ruokaa ja ammuksia.

Sandels kuvataan kirjassa taitavaksi strategiksi sekä esimieheksi, joka pyrki säästämään mehiään silloin, kun heitä ei ollut tarpeen uhrata. Tuohon aikaan suhteutettuna Sandels olikin melkoinen hr-manageri ja henkilöstöjohtaja.

Sujuvaa tekstiä ja täyttä asiaa

Pidin kirjasta useammastakin syystä. En ollut kirjoittajan tuotantoon aiemmin törmännyt, mutta meinaan kyllä törmätä jatkossa. Brantberg on asiansa osaava kirjoittaja ja sotahistorioitsija. Mutta sen lisäksi myös hyvä kirjoittaja. Kirja on kirjoitettu kuivan historiateoksen sijaan tarinaksi ja edes jatkuva paikkojen ja ihmisten luettelu ei tee kirjasta puuduttavaa. Kirja ei sinällään tarkemmin kerro tuon ajan taistelutapoja tai kuvaa 1800-luvun sotaa tai elämää, mutta antaa kyllä kuvan, missä ja miksi sodittiin sekä myös aseista ja apuvälineistä, joita käytettiin.

Toinen kirjan mielenkiinto on se, että se sisältää taistelukuvauksia minulle tutuista paikoista. Rantasalmen tai Mikkelin merkitys historiassa nousi aivan uuteen sfääriin tämän luettuani ja ymmärrän nyt muutamien näkemieni muistomerkkienkin taustan.

Suosittelen kirjaa historiafriikeille, jotka kaipaavat hieman pirteämpää teosta puhtaasti puuduttavien sotakuvausten lisäksi. Jotta tuosta 1800-luvun historiasta pääsisi paremmin perille, niin se vaatii tuekseen muutakin lukemista kuin tämän. Suosittelen muutenkin tutustumaan Suomen 1800-luvun historiaan. Suomi oli osana suurvaltojen valtapeliä ja joutui osin ilman omaa syytään sotatantereeksi liittyen tavallaan myös Napoleonin sotaretkiin.

Hyvänä knoppina - Johan August Sandels oli Suomen toiseksi viimeinen sotamarsalkka - viimeinen oli Marsalkka Mannerheim.